keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Tapahtumarikas kevät


Huh, mikä kevät takana. Viikot ovat kuluneet kiireisissä merkeissä, ja NOPEASTI. Vaikea kuvitella, että viime kerralla, kun avasin bloggerin, oli maaliskuu. Ja nyt eletään jo juhannusviikkoa?! Jaksan joka kerta päivitellä tätä samaa, mutta aika kuluu vaan niin nopeasti!

Maaliskuun jälkeen on ehtinyt tapahtua "vähän" kaikenlaista. Sain yo-kirjoitukset onnistuneesti pakettiin, ryhdyin pääsykoeurakkaan innokkaalla ja ennakkoluulottomalla aseneteella (tietämättä, kuinka raskaita tulevat seitsemän viikkoa tulee olemaan), aloitin kesätyöt Saarioisilla, vietin ikimuistoisen yo-juhlapäivän ja tein yhteensä kolme pääsykoereissua Jyväskylään. Viimeisimpänä niistä liikuntapedagogiikan toinen vaihe, joka meni pääosin hyvin. Myös kesäkuun ensimmäisenä päivänä järjestetty terveystieteiden valintakoe tuntui menevän hyvin. Tiedot opiskelupaikoista julkaistaan viimeistään 30.6.. Jaiks!

Mitä treeneihin tulee, niin oon superiloinen ja onnelllinen, että palautumisprosessin suhteen tunnelin päässä alkaa vihdoin näkyä valoa. Alkuvuodesta kroppa ei vielä ottanut treeniä lähes yhtään vastaan. Huhtikuun alussa, kun aloin pääsykoemateriaalien kimppuun, päätin jättää vähätkin urheilut kokonaan sivuun ja keskittyä opiskeluun. En halunnut rasittaa toipumisvaiheessa olevaa kehoani opiskelukuormituksen lisäksi yhtään enempää. Niimpä kevät kului hyvin rauhallisten ja lempeiden liikuntamuotojen parissa. Tein mm. pitkiä iltakävelyjä kirjastolla vietettyjen päivien päätteeksi ja huolsin kehoa venyttelemällä sekä rullailemalla. Täyslepo ja fokuksen siirtäminen muihin asioihin, kuin melontaan, teki ilmeisen hyvää, koska kevään kuluessa mun olo on kohentunut huomattavasti. Muutamina palautumisen merkkeinä mainttakoot, että yleinen vireytasoni on kohonnut huomattavasti ja olen pystynyt jättämään refluksilääkityksen kokonaan pois. Maha ei myöskään enää oireile lähes ollenkaan, ainakaan viime syksyn pahimpaan jaksoon verrattuna. Hengenahdistusoireet ovat myös vähentyneet huomattavasti. Varovainen urheilun kanssa pitää tietenkin vielä olla, todennäköisesti vielä pitkän aikaa. Toisaalta, kyllä olossani sen aika nopeasti huomaankin, jos on tullut keulittua.

Kun viimeinenkin pääsykoe oli 14.6., ohi ja koko kevään jatkunut ruljanssi tuli päätökseen, olin muutaman päivän aivan puhki. Kahdeksan tunnin työpäivät ja pääsykokeisiin valmistautuminen osoittautui melko raskaaksi komboksi, eikä aikaisista aamuista ja myöhäisistä iltavuoroista kertyneet univelat varsinaisesti virkistäneet oloa. Nyt tuntuukin luksukselta, kun koko kesänä mulla ei ole töiden ohella mitään pakollista tekemistä. Saan treenata, nähdä kavereita ja nauttia kesästä rauhassa, tienaamisen ohella. Täydellistä!

Loppuun täräytän vielä kunnon kuvapläjäyksen kuluneista viikoista, koska noh, kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. ;)

Monen monta pääsykoematskujen parissa vietettyä tuntia. Kirjastolla, kotona ja aurinkoisilla keleillä terassilla. Joskus kirjastolla lukiessani kävin sen alakerrassa sijaitsevassa kahvila Novelliassa lounaalla, nam! 

Aloitin liikuntapedagogiikan lajitreenit hyvissä ajoin, oikeastaan jo ennen virallista kutsua toiseen vaiheeseen. Verestin palloilu-, uinti ja yleisurheilutaitojani yksin tai kavereiden kanssa. Lisäksi olin sopinut parina iltana liikunnanopettajani kanssa treffit koulun saliin, ja hän opetti mulle mm. telinevoimistelutaitoja. Näistä tehotunneista oli valtava hyöty pääsykokeessa. Kiitos vielä, Heljä! <3

Yo-juhlat. Hymy nousee huulille, kun ajattelen tätä päivää ja sen tapahtumia. Niin paljon ihania ihmisiä ja onnea. Neljä ikimuistoista ja turvallista lukiovuotta on takana, ja tulevaisuus tuntuu kutkuttavalta. Se mahdollisuuksia täynnä!

Melontalenkkejä, työmatkapyöräilyä, kahvakuulatreenejä ja salia. Tuntuu sanoinkuvailemattoman ihanata urheilla normaalilta tuntuvassa kehossa. Reilun vuoden mittainen ylikuntokeissi muistutti terveyden arvostuksesta, opetti kunnioittamaan omaa kehoa ja nosti levon merkityksen arvoon arvaamattomaan. Rakastaisin edellleen treenata todella paljon ja kovaa, mutta nykyään tässä hommassa on joku tolkku. Just nyt nautin urheilusta enemmän kuin koskaan, ja teen sitä vaan omaksi ilokseni. Melonnassa kisaaminen kiinnostaa kyllä vielä, mutta se ei ole tän kesän heiniä.

Fiilikset kotimatkalla liiksapedan toisen vaiheen jälkeen. Onnistuneet lajisuoritukset, aineistokoe ja opetustuokio eivät olleet ainoat asiat, jotka teki tuosta kaksipäiväisestä niin huikean. Meidän pääsykoeryhmässä oli mahtavan kannustava yhteishenki ja tapasin ihania uusia tuttavuuksia. Odotan innolla, että pääsen opiskelemaan omalta tuntuvaa alaa samanhenkisten ihmisten kanssa!

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Kevään opiskelukuviot


Kevät on täällä, yhteishaku on aivan oven takana ja opiskeluasiat ovat taas esillä. Meillä abeilla on tällä hetkellä meneillään lukuloma: varsinainen koulutyö on takana ja edessä on enää kevään viimeiset ylioppilaskirjoitukset. Itse aloitin tutkintoni jo viime keväänä kirjoittamalla lyhyen matematiikan ja jatkoin urakkaa syksyllä terveystiedolla ja ruotsilla. Tähänastisten kokeideni tuloksiin olen tyytyväinen: matikasta ja terveystiedosta sain E:n ja ruotsista M:n. Valmistuin koitoksiin hyvin ja onnistuin niissä tasoni mukaiseti.

Tälle keväälle yo-tutkinnostani jäljelle jäivät äidinkieli ja englanti, joiden kaksiosaisista kokeista äidinkielen tekstitaito ja englannin kuuntelu ovat jo takanapäin. Ensi viikolla on aika istua lukion saliin viimeiset kerrat eväiden ja yli sadan muun kokelaan kanssa, kun vuorossa ovat äidinkielen esseekoe ja engalnnin kirjallinen koe. Ankara keskittyminen, istumalihasten ja käden puutuminen, takaraivossa kolkutteleva kiireen tunne, kaikkensa antaminen ja lopulta mielen valtaava helpotuksen tunne, niistä ovat kuusituntiset ylioppilaskokeet tehty. Tiukassa paikassa pärjää parhaiten se, joka pystyy sulkemaan painostavan tilanteen pois ajatuksistaan, keskittyy täydellisesti meneillä olevaan tehtävään ja uppoutuu omaan kuplaansa. Fokuksen tulee olla vain ja ainoastaan omassa tekemisessä eivätkä ajatukset saa harhailla muissa asioissa, kuin itse kokeessa. Tällöin yltää useimmiten parhaaseen saavutettavissa olevaan suoritukseen, eikä jossiteltavaa jää. Näitä piirteitä kirjoittaessani tajusin, että ylioppilaskokeessa on lopulta hyvin paljon samaa, kuin kilpamelontasuorituksessa! Keskittyminen ja hermojen hallinta ovat kaiken a. ja o., niin kirjoituksissa, kuin kilpaurheilussakin.


Perjantain jälkeen olen siispä lakkia vaille valmis ylioppilas ja nelivuotisen lukiotaipaleeni työosuus on päättynyt. Fiilis on jo nyt aivan mahtava ja vatsan pohjassani kutkuttelee, kun ajattelen tulevaa, kauan odotettua ylioppilasjuhlapäivää. <3 Siitä tulee varmasti ikimuistoinen!


Kirjoitusten päättymisen ja yo-juhlien välissä olevat viikot tulevat kuitenkin olemaan raskaita, haastavia ja istumalihaksia puuduttavia. Edessäni on nimittäin seitsemän viikon pääsykokeisiin valmistava luku-urakka, jonka päättää kahdet eri yliopiston pääsykokeet. Haen opiskelemaan Jyväskylän liikuntatieteelliseen tiedekuntaan liikuntapedagogiikkaa ja terveystieteitä.

Terveys-, liikunta-, ja hyvinvointialalle suuntautuminen selkeytyi mielessäni viime syksyn aikana pitkään jatkuneen pohdiskelun jälkeen. Olen niin pitkään, kuin muistan, ollut kiinnostunut ihmisen kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista ja terveydestä, mutta intohimoni opiskeleminen ammatiksi ei ole ollut minulle kuitenkaan itsestäänselvyys. Mielessäni on virrannut ajatuksia siitä, haluanko tehdä harrastuksestani istelleni ammatin vai katoaisiko mielenkiintoni ja intohimoinen suhtautumiseni terveyteen ja liikuntaan sen myötä, kun niistä tulisi jokapäiväistä työtäni. Vietän jo nyt vapaa-ajastani niin suuren osan liikunnan parissa, joten olisiko joku täysin muu ala mielekkäämpi ammatiksi? Mitä muita mielenkiinnon kohteita omaan? Punnitsin monia eri vaihtoehtoja suuntaan jos toiseen, mutta lopulta päätös kypsyi, kuin itsestään. Muut opiskeluvaihtoehdot eivät herätä minussa samanlaista kiinnostusta, motivaatiota ja innostusta, kuin liikunnan ja/tai terveyden opiskelu. Lisäksi koen yliopistopohjaisen liikunta- ja terveysalan koulutuksen olevan hyvä ponnistuslauta tulevaisuuteen, haluan sitten suuntautua opetus-, suunnittelu- tai johtamistehtäviin. Hakemani koulutukset avaavat monien uramahdollisuuksien ovet työmaailmaan. Mitä enemmän olen lukenut ja kuullut liikuntatieteellisessä opiskelusta, sitä varmemmaksi olen tullut siitä, että olen valinnut itselleni oikean alan, jota lähteä opiskelemaan!




Yleisesti kiinnostus terveys- ja liikunta-alaan tuntuu olevan jatkuvassa nosteessa, ja Jyväskylän liikuntatieteellinen onkin ollut Suomen haetuimpien opiskelukohteiden joukossa jo pitkään. Kilpailu opiskelupaikoista on äärimmäisen kovaa, esimerkiksi liikuntapedagogiikalle otetaan vuosittain yli tuhannen hakijan joukosta ainoastaan 26 nais- ja mieshakijaa sisään. Opiskelupaikan saaminen edellyttää siis pääsykokeiden täydellisen onnistumisen lisäksi luontaista soveltuvuutta alalle ja ripauksen onneakin. Haluaisin palavasti aloittaa yliopisto-opinnot jo tulevana syksynä, mutta olen valmistautunut henkisesti siihen, että opiskelupaikka saattaa vielä odottaa itseään. Mikäli en pääse kumpaankaan hakemaani vaihtoehtoon ensimmäisellä hakukerralla, haen seuraavana keväänä samoihin kohteisiin uudestaan.




Vaikka hakijoita on paljon ja kilpailu opiskelupaikoista on kovaa, uskon omiin mahdollisuuksiini unelmieni opiskelupaikan saavuttamisessa. Ihmisiähän me kaikki vaan ollaan, myös he, jotka paikat saavat. Olen valmis omistautumaan hakuprosessiin täydellä sydämellä, ottamaan huhtikuun ensimmäisenä päivänä julkistettavat pääsykoemateriaalit haltuun ja rutistamaan itsestäni parhaat mahdolliset suoritukset irti, niin luku-urakassa, kuin itse koetilanteissa!

Postauksen kuvat on meidän viime viikon hiihtolomareissulta Saariselältä. Viikko sisälsi auringonpaistetta, pikkupakkasia, laskettelua, hiihtoa, lumikenkäilyä, kävelylenkkejä, herkullista ruokaa, makoisia yöunia, avantosaunassa rentoutumista, MM-hiihtojen seuraamista, mukavaa yhdessäoloa ja kiireettömyydestä nautiskelua. Reissu vastasi odotuksiamme ja onnistui täydellisesti, Lappi ei petä koskaan. <3

maanantai 6. helmikuuta 2017

Epäonnistumisista mahdollisuuksiin


Yli kolmen kuukauden blogihiljaisuus on nyt ohi! Olen odotellut kirjotusinspiraatiota pitkään, mutta omien ajatusten ja meneillään olevien asioiden kokoaminen tekstin muotoon on tuntunut jokseenkin haastavalta...

Kahdeksan kuukautta sitten kroppani vihelsi pelin poikki ja käski minut ottamaan aikalisän arjestani. Tai oikeastaan koko elämästäni, koska tuolloin elin ja hengitin melontaa, eikä arjessani ollut paljoakaan muille asioille tilaa. Tiputus kaksi kertaa päivässä treenaavasta urheilijasta lähes täyslepoon oli, noh, lievästi sanottuna kova. Muutamien viikkojen ajan elättelin toivoa, että josko seuraavalla viikolla treenit lähtisivät taas kulkemaan entiseen malliin, ja kroppani alkaisi toimimaan parin hyvin nukutun yön jälkeen taas normaalisti. Ei lähtenyt treenit kulkemaan, eikä alkanut kroppa toimimaan. Kun aika kului ja kisat sekä leirit, joihin olin suunnitellut osallistuvani, vierivät ohi, aloin pikkuhiljaa ymmärtämään ettei muutosta tapahdu, jos pidän kaksin käsin kiinni urheilija-minästäni. Vaikka fyysisesti en treenannut, niin henkisesti stressasin koko tilannetta niin paljon, että palautuminen ei edistynyt. Psyykkinen stressi ja ahdistuneisuus olivat vain tulleet treeneistä aiheutuvan fyysisen stressin tilalle. Oli siis opeteltava relaamaan myös mielen tasolla ja päästettävä irti treenien lisäksi siitä henkisestä kuormasta, jota kannoin pitkään mukanani.

Jos joku olisi minulle tuolloin viime kesänä sanonut, että säännöllinen treenaaminen tulee olemaan telakalla reippaasti seuraavan vuoden puolelle eli kannatta löysätä niitä naruja oikein huolella, niin olisin varmaan lyönyt kyseistä henkilöä naamaan ja sanonut perään, että haista itte. Niin utopistiselta tuntui ajatuskin siitä, että tuo epämukavalta, ahdistavalta ja vieraalta tuntuva tilanne olisi kestänyt melkein vuoden! En kuvitellut, että pystyisin aidosti nauttimaan muista asioista, kuin treenaamisesta ja kilpailemisesta, joten halusin jatkuvasti vain takaisin liikkumaan.

Mutta niin aika on vaan kulunut, ja olen kasvanut ihmisenä sanoinkuvailemattoman paljon menneiden kuukausien aikana. Olen oppinut sellaisia uusia asioita itsestäni ja elämästä, joita en olisi todennäköisesti oppinut mistään muualta. Eli kaikista ahdistuksen hetkistä, hiusten repimisistä ja epätoivon kyynelistä huolimatta voin sanoa olevani kiitollinen kokemastani. Olo on tällä hetkellä tyyni ja luottavainen tulevaisuuteni suhteen vaikken tarkalleen tiedäkään, mitä se tuo tullessaan. Uskon kaikella tapahtuneella olevan tarkoituksensa, niin ällöttävän kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

Mitä treeneihin tulee, niin edelleen rakastan aivan yhtä paljon urheilua ja liikkumista, kuin ennenkin. :) Ja edelleen minussa elää kova palo kilpailemiseen sekä itseni haastamiseen ja kehittämiseen. Tällä hetkellä, kun olotilani on ottanut huimia edistysaskeleita ja kropan toiminnot alkavat pikkuhiljaa normalisoitumaan, tuntuvat ne vähäiset onnistuneet treenit, joita pystyn tekemään, aivan käsittämättömän hyvältä! Olen hiihtänyt Kaupissa viime viikkojen aikana muutaman kerran kunnon endorfiinihuuruissa ja Veskussa olen päässyt nostattamaan laskeneita voimatasojani hymy korvissa punttaillen. Treenimäärät ovat vielä kuitenkin hyvin maltilliset, niin pitkälle palautuminen ei ole edennyt, että pystyisin päivittäin urheilemaan. Mahani ilmoittaa turpoamalla heti, jos kokonaisrasitus on päässyt nousemaan liian suureksi ja palautumattomuuden huomaan myös siitä, jos kurkunpään limaisuus ja tästä johtuva hengenahdistus ja "kröhiminen" alkavaa nostamaan päätänsä.

Liiallinen kehittymisenhalu aiheuttaa kiireen tulla paremmaksi. Ja kun tämä kiireen tunne yhdistetään uskaltamattomuuteen toimia oman kropan viestien mukaan, ei siitä seuraa hyvää. Sen olen nyt itse käytännössä kokenut. Epätoivon, unelmieni hautaamisen ja epäonnistumisen pelon sijaan olen pyrkinyt kääntämään erehdykseni opeiksi ja epäonnistumiseni mahdollisuuksiksi. Nyt kun jatkan matkaani järkevimmin keinoin ja tasapainoisemmalla otteella eteenpäin, on kehittymiseni reitti avoin. 

Juuri nyt on liian aikaista tehdä tarkkoja suunnitelmia kesälle melonnan suhteen, mutta tulen kilpailemaan ja leireilemään sen verran, kuin fyysisen olotilani puolesta pystyn ja tulevan kesätyön ohella ehdin. Astetta matalemman profiilin kausi tekee varmasti hyvää tällaisen vuoden jälkeen. Jo senkin puolesta etten ehdi treenaamaan niin paljon, kuin haluaisin... ;)

Retkiluistelua, rauhallisia aamupalahetkiä ilman kouluun kiirehtimistä ja ulkoilua talvisissa maisemissa.

Kollaasin tekstit kertokoot kaiken oleellisen- lukion loppusuora meneillään.


tiistai 25. lokakuuta 2016

Aika kuluu ja usko on koetuksella


Kyllä. Tämän hetken fiilikset ovat aikalailla yllä mainitun mukaiset. Viimeiset 5 kk olen joutunut lepäämään ja tekemään vain kevyttä treeniä. Mukaan on mahtunut kyllä säännöllisiä treenikokeiluja, joilla olen halunnut selvittää, kestäisikö kroppani jo astetta kovempaa (lue: peruskestävyysasolla tapahtuvaa) treeniä. Kerta toisensa jälkeen nämä kokeilut ovat kuitenkin päättyneet pettymykseen.

Kirkkaampia päiviä ja viikkoja on kuitenkin mahtunut etenkin viimeisen kuukauden sisälle, jolloin pilvien välistä pilkahteleva aurinko on heijastanut säteillään valoa pimeän tunnelin päähän. Näinä päivinä en ole ollut uupunut enkä kärsinyt "aivosumusta", mahani ei ole turpoillut ja yleinen vireystilani on ollut hyvä. Tai sanotaanko, että omaan oloon ei tällaisina päivinä ole joutunut kiinnittämään sen enempää huomiota, koska uupumus ei ole ollut voimakkaasti läsnä vieden voimia arkisilta askareilta. Valitettavasti näiden kirkkaiden päivien tuoma valo on kuitenkin sammunut kerta toisensa jälkeen nopeasti, palauttaen minut karuun todellisuuteen. En ole vielä(kään) kunnossa.

On kai ihan normaalia, että tällaisessa tilanteessa oma luotto huipulle palaamiseen horjuu. Tavoitteet urheilussa tuntuvat juuri nyt liian kaukaisilta ja epärealistisilta aiheuttaen valtavaa epävarmuutta. Kun en pysty nyt, enkä viimeiseen kahteenkymmeneen viikkoon ole pystynyt tekemään lähes mitään normaaleja tuntemuksia ja hikoilua tuottavaa fyysistä rasitusta, niin aika kaukana olen siitä pisteestä, että treenaisin useampana päivänä viikossa. Saati useamman kerran päivässä. Huh, ihan itseäkin ihmetyttää, miten suuri kontrasti tämän hetken tilanteen ja esimerkiksi viime kevään välillä on...

Ajelimme viime kesänä yhtenä heinäkuisena iltana mun seurakaverini Niklaksen kanssa melojaporukalla iltaa viettämään Jeremylle. Matkalla Nikke kysyi, onko motivaationi hiipunut, kun en ole päässyt treenaamaan saatika kisaamaan pitkään aikaan, ja olen pakostakin irtaanutunut ennen niin tiiviistä kontaktistani kaikkiin treenikavereihin ja muhin lajin parissa touhuaviin. Vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: ei ole! Ei todellakaan. Sisälläni palaa edelleen järkyttävä polte ja intohimo meloa, viedä kroppani äärirajoille, kilpailla, leireillä, kuulua porukkaan ja olla touhuissa mukana. Mulla on todella kova ikävä kaikkia niitä tunteita, jotka liittyy treenaamiseen, kilpailemiseen ja melontaan ylipäätään. Kyse ei ole siis motivaation-, vaan lähinnä uskonpuutteesta tähän omaan juttuun. Epäilen, onko mulla muka ihan oikeasti vielä mahdollisuuksia maailman huipulle, kun tuntuu, että epäonnistuneita tai kokonaan sivussa vietettyjä kausia on tullut mun lyhyen melojan uran aikana jo ihan liikaa.

Näiden ajatusten takana piilee varmasti perfektionistiluonteeni ja "kaikki tai ei mitään"- ajattelutapa (josta olen kyllä aktiivisesti pyrkinyt eroon). Tiedän, että "melojat ovat parhaimmillaan vasta lähempänä kolmeekymppiä" ja "noin nuorella likalla on vielä paljon aikaa kehittyä". Ajatukset melonnallla itsensä elättämisestä ja maailman huippunaismelojien joukkoon kipuamisesta tuntuvat tästä huolimatta just nyt vaan niin perkuleen epärealistisilta, vaikka tiedänkin, että olen melojaksi vielä suhteellisen nuori. Huipulle pääseminen vaatii kovaa, vuosien mittaista tinkimätöntä työtä, ja mulla näitä vuosia tuntuu menneen hukkaan jo turhan paljon. Koko ajan on ongelmia enkä niiden varjostamana saa ehjiä treenikausia alle. Kun yksi vaikeus on voitettu, toinen kolkutteleekin jo ovella. Tiedän, että olen menneen kesän ja syksyn aikana kehittynyt suunnattomasti henkisellä puolella. Tiedän, minkä asioiden johdosta olen ajautunut ylikuntoon ja olen ottanut opikseni niistä. Osaan olla jatkossa maltillisempi ja tehdä viisaampia valintoja kroppani ehdoilla. Tiedän myös, että ylikunto ei ole ikuinen ongelma, vaan väliaikainen sekä opettavainen kokemus omalla polullani. Tiedän omaavani ne piirteet, joita huippu-urheilijaksi kasvettaessa vaaditaan. Mutta silti. Se kaikista tärkein, eli itseluottamus ja uskon liekki palaa just nyt niin heikkona ja epävarmana, kuin mahdollista. Tuntuu, että yksikin pieni vastatuulen puuskahdus saattaisi tässä tapauksessa sammuttaa sen kokonaan.

En halua tulla sellaiseksi "wannabe-urheilijaksi", joka sinnittelee lajin parissa epätoivoisesti vuosi toisensa perään uhrauksia muun elämän kustannuksella tehden ja köyhyysrajalla eläen, pääsemättä koskaan kunnolla kansainväliseen menestykseen. Toisaalta, antaahan tämä elämäntapa paljon, vaikkei sitä kaikista kirkkainta kärkeä koskaan saavuttaisikaan. "It's not about the destination, it's about the journey" ja niin edespäin... Onko kuitenkaan järkevää uhrata kaikkeaan urheilulle, joka heittää märkiä rättejä päin kasvoja kerta toisensa jälkeen? Olisiko aika panostaa "normaaliin" elämään ja etsiä haasteita elämän muilta osa-alueilta ja kenties muista urhelulajeista? Olisiko järkevämpää tehdä töitä, opiskella aktiivisesti muiden ikätovereiden tahtiin, ja urheilla näiden jälkeen sen verran, kun aika riittää? Toisaalta, onko kaiken oltava niin pirun järkevää? Tuleeko varman päälle pelaaminen (eli tässä tapauksessa töiden tekeminen ja siinä sivussa kuntoileminen) antamaan minulle loppupeleissä enemmän, kuin huippu-urheiluun vaikeuksista huolimatta täysillä heittäytyminen ja omistautuminen? Vaikka vähän pelottaisikin?

Viimeiset viisi kuukautta ovat olleet henkisesti raskasta aikaa, mutta ei tämä elämä pelkkää masentuneissa fiiliksissä vellomista silti ole ollut, todellakaan! Kaikkien niiden asioiden lisäksi, joita tämä jakso on minulle opettanut, olen saanut kokea sellaisia huiketa juttuja, joita en olisi tavallisessa treeniarjessa päässyt kokemaan. Olen muiden muassa reissannut paljon (muissa kuin kisa- tai leirimeiningeissä) sekä viettänyt enemmän aikaa perheen ja muiden läheisten kanssa. Olen pohtinut tulevaisuuden opintojani ja ammattiani ja saanut uusia visioita niiden suhteen. Lisäksi olen ymmärtänyt, miten paljon muitakin hienoja asioita tämä elämä kantaa päällään, kuin melonnan. Ennen elin kiistämättä omassa kapeakatseisessa ja hieman jopa ahdasmielisessä melontakuplassani, johon kuului minun omat treenit, ruoka ja lepo. Nyt osaan olla avarakatseismpi, ja minulla on ollut aikaa ihastella niitä kauniita asioita, joita ympärilläni on ja joista saan olla kiitollinen. Nykyään osaan ottaa rennommin kaiken suhteen, ja olen ymmärätnyt levon merkityksen sekä stressin vaikutuksen ihmiskehoon ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Mikäli melontaurani jatkuu, uskon hyötyväni tästä kaikesta kokemastani, enkä aio enään hypätä takaisin niin syvälle omaan kuplaani, kuin aiemmin. Kun elämän kaikki osa-alueet ovat tasapainossa, ne tukevat toisiaan.

Elän tulevaisuuteni kannalta kohtapuoliin merkityksellisiä hetkiä, kun lukio loppuu keväällä ja uusi opiskelupaikka odottaa (toivottavasti) syksyllä uudessa kaupungissa. Keväällä kesätyöpaikkahaun auetessa on viimeistään päätettävä, haluanko vielä panostaa 100% melontaan vai jatkanko aktiivista urheilua omaksi ilokseni töiden ja muiden aisoiden rinnalla. Tämä jälkimmäinen tarkoittaisi sitä, että kansainvälistä ratamelontamenestystä on turha enään tavoitella, koska todellinen menestys tulee vaatimaan täyttä panostusta urheiluun. Joinain hetkinä sitä tekisi mieli heittää hädintuskin alkuun päässeen urheilu-urani kanssa hanskat tiskiin, alkaa kerätä rahaa tulevaisuuden opiskeluvuosia varten ja elää hitusen tasapainoisempaa elämä sen kaikilla osa-alueilla. Mutta toisaalta taas ajatuskin kilpamelonnan lopettamisesta inhottaa ja tuntuu etten ole antanut vielä kaikkeani tälle hommalle. Luovuttaminen ilman, että olen saavuttanut täyden potentiaalini, tulisi todennäköisesti kaduttamaan tulevaisuudessa.

Paljon päässäni liikkuu kysymyksiä, joihin juuri nyt en osaa sanoa ratkaisuja. Aika näyttää, mihin elämä tulee minua kuljettamaan.

maanantai 3. lokakuuta 2016

Viikonloppu luonnon helmassa

Meidän äiti on varsinainen vaellusfriikki; varusteet on viimeisen päälle kunnossa, kokemusta on pidemmistäkin vaelluksista Lapin erämaassa ja aina edellisen vaelluksen päätyttyä suunnitteluun otetaan jo seuraava. Tämä mamin vaellusinto on osakseen tarttunut muhunkin ja hänen kauttaan olen löytänyt luonnossa oleilun ihanuuden. On viehättävää tutustua uusiin paikkoihin, nähdä upeita maisemia, nauttia Suomen ainutlaatuisesta luonnosta, neljästä vuodenajasta ja puhtaasta ilmasta. Luonnolla on rauhoittava vaikutus ja metsässä kulkiessa arjen velvollisuudet sekä mielen päällä olevat asiat unohtuvat ihmeellisellä tavalla. Hiljaisuus ja luonnon äänet rauhoittavat mielen ja rentouttavat kehon.


Kun muutama viikko sitten äiti palasi veljensä ja tämän vaimon kanssa perinteiseltä syysvaellukseltaan Lapista, meikäläinen ilmoitti, että haluan vihdoista viimein kokea itse nuo samat maisesemat, luonnon armoilla elämisen ja teltassa yöpymisen. Niimpä päätimme, että kun mun kirjoitukset ovat tämän syksyn osalta ohi, me lähdetään johonkin lähiseudun kansallispuistoista viikonlopun mittaiselle minivaellukselle. Sopivia kohdevaihtoehtoja olivat Repovesi, Seitseminen ja Helvetinjärvi. Repovesi olisi muuten ollut oiva kohde ja upea paikka kokea, mutta yli kolmen tunnin automatka Kouvolan seuduille ei meitä houkutellut. Seitsemisessä olenkin joskus ala-aste aikoina käynyt luokan kanssa päiväretkellä, mutta etenkin minä halusin mielummin pelkästään metsässä kulkemisen lisäksi veden ja upeiden kalliomaisemien äärelle, joten pohdiskelujen jälkeen päädyimme ottamaan kohteeksemme Ruovedellä sijaitsevan Helvetinjärven kansallispuiston.

Päiväretkiä useisiin eri lähikohteisiin on tullut harrastettua monen monta kertaa, mutta tällainen yönyli-retki, ja ennenkaikkea telttamajoitus olivat ihan uusi ja jännittävä kokemus mulle. Joskus pienenä pystytimme teltan kavereiden kanssa takapihalle ja nukuimme sielä lämpimiä kesäöitä, mutta siihen mun telttakokemukset sitten rajoittautuivatkin. Tiesin, että kovalla alustalla ja ahtaassa nukkuessa ei tule varmasti koettua niitä sikeimpiä kauneusunia, mutta eipä se mua haitannut; yksi huonosti nukuttu yö sinne tai tänne ei hyvinvointiani horjuta. Ainut asia, mikä mua tulevassa telttailussa näin keskellä kauneinta syksyä jännitti, oli kylmyys ja kosteus. Yöt kun alkavat olla jo suhteellisen viileitä ja pilkkopimeitä, sekä kosteita, niin ei ole aivan samantekevää, millaisilla varusteilla metsään lähtee. On edessä sitten lyhyt tai pitkä vaellus, niin hyvä varustautuminen on positiivisen luontokokemuksen perusedellytys. Onneksi tässäkin asiassa äiti osasi antaa loistavia vinkkejä!

Lähtötunnelmissa

Lauantai aamupäivänä lähdimme siispä ajelemaan Ruovettä kohti. Hevletinjärven kansallispuistoon oli odotetusti loistavat opasteet, joten matka sujui ilman ylimääräisiä koukkauksia. Ihmiset tuntuvat olevan nykyään todella kiinnostuneita kansallispuistoista ja metsissä retkeily/vaeltaminen vaikuttaa olevan jopa jonkun sortin trendilaji. Meitäkin tuli reissussa vastaan paljon eri ikäisiä ihmisisä niin ryhmissä, kuin yksittäinkin, ja Kankimäen parkkipaikat olivat lauantai- sekä sunnuntaiaamuina aivan tupaten täynnä. Lisäksi Haukanhiedan telttailualueella, jossa yövyimme, oli meidän lisäksi melkein kymmnekunta muuta telttakuntaa. Yllättävän moni on siis vienyt päiväretkeilyn seuraavalle tasolle, panostaen tähän hommaan oikein kunnolla!











Haukanhiedan telttailupaikalle, joka oli siis meidän päämääränä, on lähtöpisteestä kartan mukaan n. 7km matkaa. Melko lyhyt matkahan tuo on, mutta se osottautui näin ensikertalaiselle oikein sopivan pituiseksi matkaksi, sillä aikaa sen kulkemiseen kului yllättävän paljon kymmenkunta kiloa painavien rinkkojen, vaihtelevien maastonmuotojen, Helvtinkolussa kipuamisen sekä pakollisten maisemien-ihalemis-taukojen takia.
Kun saavuttiin sitten iltapäivästä Haukanhiedalle, pystytettiin leiri, heitettiin rinkat telttaan ja lähdettiin tekemään vielä muutaman kilometrin mittainen "verryttelylenkki" ilman rinkkoja. Päivät ne vaan lyhenevät hurjaa vauhti ja ilta alkoikin hämärtää melko nopeasti. Leirille takaisin palattuiamme laitoimme trangian tulille, kaivoimme rinkasta valmiiksi kuivatut kanat, kasvissuikaleet ja sipulisekoitukset ja valmistimme iltaruoaksi kanakasvismuhennosta. Ruoka maistuu aina luonnossa erityisen hyvälle, ja tuntui niin ihanalta istahtaa hämärtyvässä illassa takkatulen ääreen ja lepuuttaa väsyneitä jalkoja. Istuskeltiin keittokatoksella takkatulta ihaillen pitkään, ennen kuin siirryimme otsalamppujen valossa teltalle. Pesimme hampaat tunnelmallisesti tähtitaivaan alla, jonka jälkeen kömmimme kerrospukeutuneina kukin omaan makuupussiinsa telttaan koisimaan. 




Upea auringonlasku <3




Seuraavan aamun valjetessa totesimme, ettei kukaan meistä kolmesta ollut nukkunut kovin hyvin. Itse nukuin tekninen t-paita, pitkähihanen ja fleecetakki + kerraston housut ja fleecehousut päällä ja olin tiukasti koteloitunut termosmakuupussiin, mutta silti mulla tuli kylmänväristyksiä kropan läpi koko yön. Nukuin melko levottomasti ja näin todella outoja unia. Lisäksi tottumattomana pelkän makuualustan päällä nukkuminen pisti selän vähän jumiin, eikä makuupussiin sulkeutuneena ahtaassa teltassa ollut kovin paljon tilaa liikkuakaan. Mutta, niin kuin edellä jo mainitsinkin, olin henkisesti valmistautunut kehnosti nukuttuun yöhön, joten tämä ei tullut yllätyksenä.

Jestas, miten kylmältä ilma tuntuikaan teltasta ulos kömpiessämme. Ei siinä auttanut muu kuin pakata sukkelaan makuupussit ja -alustat, laittaa teltta yhteistuumin kasaan ja lämmittää jälleen kerran trangialla vettä aamupuuroja ja kaffeja varten. Sytytettiin vielä nuotiotuli tuomaan tunnelmaa ja lämpöä aamupalahetkeemme. Oli siinäkin oma ihana fiiliksensä, kun söimme tumput kädessä puuroa ja hörpimme höyryävää kahvia takkatulen lämmitäessä kasvojamme. 

Kylmyydestä huolimatta aamu oli uskomattoman kaunis! Peilityynen järven pinalla leijailevan usvan takaa valkeni kaunis, aurinkoinen päivä. Aamutoimien jälkeen heitettiin rinkat selkään ja lähdettiin talsimaan, jälleen upeita maisemia ihastellen, takaisin lähtöpaikalle. Metsä oli niin kaunis, suorastaan taianomainen, kun auringonsäteet pilkahtelivat mäntyjen takaa ja kasvit kimaltelivat huurteisina. Oli hienoa päästä näkemään, kuinka luonto heräili pikkuhiljaa pakkasyön jälkeen.



















Tämä oli mun ensimmäinen, muttei varmasti viimeinen vaelluskokemus. Fiilis reissun jälkeen oli väsynyt kaikesta kävelystä ja vähäisestä unesta johtuen, mutta silti niin tyyni ja rentoutunut. En muista, milloin olisin unohtanut kaikki arkiset asiat yhtä hyvin ja pystynyt elämään sataprosenttisesti hetkessä, miettimättä mennyttä tai tulevaa. Reissulta jäi matkamuistoksi leppoinen mieli, kivulias rakko vasempaan kantapäähä sekä todellinen vaelluskärpäsen pistos! Haluan ehdottomasti uudestaan tuonne luonnon helmaan yöpymään ja näkemään sekä kokemaan uutta. Suunnietltiinkin jo, että lähdetääm lämpimämpien kelien saapuessa, ensi keväänä Repovedelle uudelle viikonloppuvaellukselle. Sitä ennen ehdin kuitenkin tekemään useamman päiväeissun lähiretkikohteisiin, kuten esimerkiksi Laipanmaahan. Ja pääseehän tuosta luonnon rauhoittavasta vaikutuksesta nauttimaan vaikka ihan päivittäin täältä kotoakin, metsien läheisyydessä kun asumme.

lauantai 27. elokuuta 2016

"Kokemus on hyvä koulu, mutta lukukausimaksut ovat kalliit"

Kesä lähenee loppuaan ja syksy tekee tuloaan. Arki rullaa kovaa vauhtia eteenpäin, lähinnä opiskelujen rytmittämänä.

Tällä hetkellä, kun kunnon treenaaminen on edelleen pannassa, oon oppinut arvostamaan ihan erilaisia asioita elämässä ja arjessa. Ennen sain järjettömät kiksit treenien tuomasta endorfiiniryöpystä, mutta nyt on tyytyminen hieman erilaisiin ja rauhallisempiin asioihin. Kaikkeen tottuu ja ajan myötä oon oppinut hitusen enemmän nauttimaan tämmöisestä "tasapaksusta" arkielämästä.

On ollut ihanaa, kun mulla on tänä syksyllä ollut oikeasti aikaa panostaa opiskeluun. Ennen päivät menivät karkeasti rytmillä aamutreeni-koulupäivä-kotiin-välipalaa-iltapäivätreeni-kotiin-ruokaa-, ja sitten illalla tein viimeisillä voimillani jonkun aikaa kouluhommia, ennen kuin oli aika mennä jo nukkumaan. Nyt, iltapäivisin koulusta kotiin päästyäni, mulla on ollut aikaa ja voimia panostaa opintoihin just niin kauan, kun on tarvis! Kiireettömyys tuntuu hyvältä.

Käynnissä on tällä hetkellä lukion neljäs ja viimeinen vuosi. Kirjoitukset ovat neljän viikon päästä, joten seuraava kuukausi tulee olemaan tiukkaa lukemista. Tämänkin puolesta on siis kiva, että tällä hetkellä mun arjen ykkösprioriteetti on (ylikunnosta palautumisen ohella) opiskelu. Illemmalla menen sit useasti koiralenkille tai näen ystäviä tms., niin saan ajatukset muualle ennen iltatoimia ja nukkumaanmenoa. Muutenkin on kiva hieman virkistäytyä lähes koko päivän sisällä istumisen jälkeen.

Nyt on ollut aikaa panostaa itseensä, palautumiseen ja asioihin, joista nautin. Huollan kehoa rullailemalla ja venyttelemällä sekä nautin rauhallisista koiralenkeistä luonnossa. Autan aktiivisesti kotona kotihommissa, siivoan, laitan ruokaa ja kokeilen erilaisia uusia reseptejä. Viime aikoina on myös tultu käytyä sienestämässä muutaman kerran, ja se on nimittäin mindfullnesia parhaimmillaan! Metsässä samoillessa ja sieniä bongaillessa ajatukset saa poikkeuksetta pois mieltä kuormittavsta asioista. Lisäksi sadon pystyy kivasti yhdistämään tähän mun toiseen mielenkiinnon kohteeseen, eli ruoanlaittoon. :)



Mitä treeneihinn tulee, niin kuten ylempänä jo mainitsinkin, en pysty vieläkään harjoittelemaan säännöllisesti. Muutamien lepopäivien jälkeen saatan pystyä tekemään hyvän melontalenkin tai lihaskuntoharjoituksen, mutta kahta peräkkäistä treenikertaa mun kroppa ei vielä kestä. Mikäli teen vaikka vaan kevyen treenin kahtena peräkkäisenä päivänä, viestii kroppani näiden jälkeen palautumattomuudesta ja levon tarpeesta jo entuudestaan tutuilla merkeillä: maha turpoilee, hengitys on rasituksessa vaikeaa, väsyttää, närästää ja mieliala on alakuloinen ja aikaansaamaton. Eli ihan fiilispohjalta olen treenien suhteen mennyt, sillä se on tässä tilanteessa ainoa oikea vaihtoehto. Tehollisista aerobisista treeneistä tai raskaista punttitreeneistä en ole edes haaveillut pitkään aikaan. Ne tuntuvat just nyt erittäin kaukaisilta ajatuksilta. Nyt annan aikaa kroppani korjaantumiselle, koska muutakaan en voi. 

Toisinaan mut jaksaa päivä päivältä yllättää se, miten hidasta tämä kehon palautumisprosessi onkaan! Tuntuu, että olen tajunnut ylikunnosta toipumisen "sisimmän luonteen" vasta menneen kuukauden aikana. Palautumisen kannalta ei ole optimaalista, että treenaamattomuuden sijaan pohdiskelen pääni puhki eri asioita ja pyörittelen mielessäni kaiken maailman kysymyksiä. Olen pohtinut, kuinkakohan kauan vielä kestää, kunnes kroppani on täysin entisellään? Entä sietääkö kehoni enään sitä äärimmäistä rasitusta, minkä huipulle pääseminen vaatii, vai iskeekö ylikunto-oireet jatkossa helpommin päälle?
Loppupeleissä on parasta yrittää olla ajattelematta yhtään mitään ja keskittyä aisoihin, joihin pystyn itse vaikuttamaan. Ajatusten voimalla en itseäni terveeksi saa, mutta liika stressiajattelu puolestaan kuluttaa voimavaroja tehokkaasti. Tällöin paukut ovat poissa palautumisesta ja homma ei etene.

Eli viime päivityksen "erilainen kesä" on kääntymässä myöskin erilaiseksi syksyksi. Ei auta muuta kuin ottaa iisiti, nauttia arjen pienistä asioista ja antaa ajan kulua. Onneksi ylikunto ei ole ikuinen vaiva, koska kaipaan urheilua just nyt enemmän kuin mitään.
Kuvituksena satunnaisia otoksia loppukesän varrelta.



Oman pihan satoa talveksi pakkaseen.


maanantai 4. heinäkuuta 2016

Erilainen kesä

Viimeisimmässä postauksessa, jonka kirjoitin lähes 3kk sitten Mertolassa, kevään viimeisellä ulkomaanleirillä, kerroin kaikista silloisista terveysongelmiastani. Tuolloin huhtikuun alussa homma eteni niin, että probleemat vain pahenivat ja pahenivat, kunnes tilanne oli lopulta niin huono, että henkeä ahdisti jo pelkästään pk-lenkeillä, närästys oli jatkuvaa ja voimakasta, maha turpoili ilmapalloksi, hormonitoiminta heitti häränpyllyä, mielialat vaihtelivat ja olin jatkuvasti käsittämättömän väsynyt, enkä silti saanut kunnolla nukuttua. Mistään ei tahtonut tulla mitään.

Kävimme lääkärin vastaanotolla, mutta mitään normallista poikkeavaa ei löydetty. Oli suhteellisen turhauttavaa, kun itse tiesin, että kaikki ei ole kunnossa, mutta silti tutkimuksista ei löydetty mitään.

Kävin myös pariin otteeseen urheilupsykologin vastaanotolla, ja todellinen ratkaisu/herätys tilanteeseen tuli sieltä. Urheiluakatemian psykologi tajusi, että olen uupunut/ylirasittunut/ylikunnossa. Ylikuormitus oli käynyt omassakin mielessä useampaan otteeseen, mutta aina tällöin olin selannut treenipäiväkirjaa taaksepäin ja todennut sen perusteella, että "ei näistä treenimääristä voi ylirasittua". "Melkein joka viikolla on lepopäivä!" Joopajoo...

Näin jälkiviisaana voin todeta, että treeni ei ole ainoa kehoa kuormittava tekijä. En ole tällä hetkellä uupunut ainoastaan liiallisen treenimäärän takia. Mulla on taipumusta perfektionismiin ja olen suhteellisen kova stressaamaan asioista. Keho kuormittuu yhtälailla fyysisen treenin lisäksi päänsisäisestä liikenteestä. Siinä kohtaa, kun ensimmäiset palautumattomuuden merkit ilmestyivät viime vuoden joulukuussa, olen jääräpäisesti sivuuttanut ne ja puskenut motivaation ja liiallisen innostuksen höyryssä eteenpäin entistä kovempaa. Kaikkeen tottuu, myös siihen paskaan fiilikseen treeneissä. Herätyskellojen olisi pitänyt alkaa soimaan viimeistään siinä kohtaa, kun mikään treeni ei tuntunut hyvältä ja tulokset olivat laskusuhdanteessa niin puntilla, kuin vesilläkin. Elättelin aina toivoa, että kulku paranisi treenin edetessä. Aika harvoin parani. Eikä ole yksi tai kaksi kertaa, kun laituriin on palattu keskeytetyn treenin jälkeen, itku kurkussa.

On harmi, että heräsin tilanteeseen vasta siinä vaiheessa, kun jo pitkään jatkunut tsemppaamisen kuminauha katkesi kokonaan, ja kroppa sanoi sopimuksensa irti. Jos olisin ymmärtänyt hellittää vähän aikaisemmin, enkä olisi ajanut itseäni näin syvään allikkoon, ei palautuminen kestäisi niin kauaa. Kevään viimeiseltä leiriltä kotiuduttuani ajattelin ja uskottelin itselleni, että parin viikon lepojakson jälkeen olisin taas täysin palautunut ja voisin jatkaa kunnon rakentamista kohti ovella kolkuttelevaa kisakautta. Ei se nyt ihan niin mennyt. Urheilupsykologin mukaan saatan olla vasta elo-syyskuussa treenikunnossa. Eli kyse ei ole ihan mistään muutaman viikon keventelystä, vaan palautuminen saattaa kestää useamman kuukauden.

Toisaalta on täysin turhaa jossitella mennyttä, koska en voi muuttaa tehtyä tekemättömäksi. Sen sijaan otan opikseni menneistä virheistä ja muutan/työstän omaa ajatusmaailmaa ja käytösmallejani siihen suuntaan, etten enään toiste kompastu näihin samoihin sudenkuoppiin. Nyt on aika löytää tasapainoa ja olla hiukan armollisempi itseään kohtaan. Kuunnella ja kunnioittaa sitä kroppaa paremmin, ja ennenkaikkea reagoida sen lähettämiin viesteihin. Jatkossa tulen panostamaan laatuun määrää enemmän, mitä tulee harjoitteluun. Kunhan nyt saan ensin palauteltua itseni normaaliin tilaan...

Eli otsikkoon viitaten, suhteellisen erilainen kesä tästä on edellisiin verrattuna muodostunut. Suurimman osan ajasta, varsinkin alkukesästä olin niin väsynyt ja olo oli sen verran raskas, että en jaksanut oikein muuta tehdä, kuin maata sohvalla ja lukea kirjaa. Syke tuntui pomppaavan aina kurkkuun, kun nousin makuuasennosta seisomaan. Se ei tosin ollut mikään ihme, koska mittailin tuossa viimeviikolla ortostaattisia sykkeitäni ja parhaimmillaan (tai pahimmillaan) syke pomppasi makuulta noustessa 38 pykälää leposykettä korkeammalle. Yleensä silloin, jos lukema on yli 20, puhutaan ylirasittumisesta tai kehon epänormaalista tilasta.

Nyt viimeviikosta eteenpäin oon pystynyt käymään satunnaisia kertoja kevyesti meloskelemassa ja ylläpitämässä tuntumaa, joka tuntuu kyllä melkoisen lahjakkaasti olevan melomattumuuden johdosta kadoksissa. Terävyys ja suorituskyky ovat tällä hetkellä syvälle kuopattuna. Sillä ei ole kuitenkaan merkitystä, koska kesän ehdoton päätavoite on palautua takasin treenikuntoon. Tämän kauden arvokisoille, kansallisille kisoille, leireille ja ihan treeneillekin olen saanut heittää siis hyvästit jo monta viikkoa sitten. Tosi kevyiden ja harvakseltaan tehtyjen treenien ohella joudun siis suurimmaksi osaksi vielä lepäämään.

Lepäilyn ohella oon yrittänyt täyttää treenaamattomuuden tuomaa tyhjiötä puuhastelemalla kotona kotitöiden parissa, leipomalla, kokkaamalla, kavereiden kanssa oleskelulla ja arskaa ottaen, samalalla syksyn ylppäreihin lukien. Kaikenlaisia kissanristiäisiä tässä on myön ollut riittämiin; alkukesästä valmistujaisia, rippijuhlia, synttäreitä, juhannus yms...

Postauksen kuvituksena toimii nyt tällä kertaa luonnollisestikin kaikenlaisia muita, paitsi treeni-aiheisia kuvia. :)


Koulujenloppu ja ihanat ylioppilaat :)
Vuosi vielä lukioo mulla jäljellä!
Petterin valmistujaiset


Helmi ottaa lunkisti juhannuksena mökillä..



Synttäriaamun yllätys made by Hanna!
Ja ne ylppärit..