tiistai 3. huhtikuuta 2018

Kevätkuulumisia


Alkuvuosi on kulunut tähän mennessä pitkälti töiden, pääsykoetreenien ja arkisen puuhastelun merkeissä. Olin Saarioisila töissä tammikuun alusta alkaen ja jäin lukulomalle viikko sitten, jolloin lähdimme äidin kanssa ajelemaan kohti lappia ja Saariselkää. Edessä oli hiihdon ja kevätauringon täyteinen loma - erittäin onnistunut ja rentouttava sellainen! Töitä jatkan toukokuun alussa.

Arjesta irtautuminen ja akkujen lataus lapissa tulikin tarpeeseen, sillä huomenna ilmestyy liikuntatieteellisen pääsykoemateriaalit ja luku-urakka alkaa. Kauhun ja innostuksen sekaisin fiiliksin odotan tulevaa neljää viikkoa. Toisaalta lukemisen paljous ja edessä oleva työmäärä ahdistaa, mutta toisaalta taas tiedän, että tulen uppoutumaan omaan lukukuplaani, kun tosi on kyseessä. Tiedän myös, että kunhan saan pidettyä pääni kasassa eli en kuluta stressaamalla liikaa voimavarojani, luotan omaan tekemiseeni ja keskityn ankarasti, niin hoidan itseni kyllä kesäkuussa järjestettävään soveltuvuuskokeeseen, kuten viime vuonnakin. Motivaatiosta ei tämä homma jää ainakaan kiinni.


Tänä vuonna poikkeuksen pääsykoevalmistautumisessa edelliskertaan verrattuna on tehnyt lajiosioiden ahkerampi treenaaminen. Syksyn LOK:ilta sai hyvät valmiudet jatkaa omatoimisesti treenejä omien heikkouksien parissa. Ostin lisäksi joulukuussa liikuntakokeiden verkkovalmennuspaketin, jonka avulla pystyn treenaamaan juuri pääsykokeiden kannalta oikeita asioita. Viime vuoden kokemus soveltuvuuskoetilanteesta auttaa myös keskittymään oleellisten asioiden harjoitteluun, tiedän millainen koetilanne on ja mitä siellä voidaan kysyä. Tämä tieto poistaa osaltaan myös jännitystä ja auttaa henkiseen valmistautumiseen.


Terveydentilani ja olotilani puolesta voin hymyssä suin todeta, että edistystä on tapahtunut ja pystyn elämään taas hitusen enemmän sellaista aktiivista elämää, josta unelmoin. Olen pääsykokeisiin valmistavan taitoharjoittelun ohella tehnyt maltilla fyysisesti raskaampiakin treenejä, kuten punttia (ah-niin-ihanalla Veskun dynamolla). Hiihtämässä olen myös käynyt täällä Etelä-Suomessa ja ergon päällä on tultu hikoiltua jokusen kerran. Treenaamista hidastaa osakseen vanha refluksivaiva ja sen aiheuttamat astmaoireilun kaltaisen hengitysvaikeudet. Tämä vaiva heikentää myös yleistä elämänlaatuani, koska onhan se suhteellisen ikävää, kun koko ajan ruokatorvessa ja kurkunpäässä "korpeaa". Minulla oli itseasiassa tänään kontrolliaika lääkärillä, josta tehtiin lähete gastropolin erikoislääkärin konsultaatitoon tähän refluksiasiaan liittyen. Asiantuntijat päättävät tutkimusten jälkeen, onko edessä happosalpaajalääkityksen uusi aloitus uudenlaisella annostuksella vai leikkaushoito.


Olen törmännyt Vesaniemessä kerran jos toisenkin seurakavereihin ja moni on kysynyt, vieläkö aion jatkaa melonnassa kilpailsemista jo jos, niin milloin. Sama aihe on pyörinyt omassa mielessänikin. Missään vaiheessahan en ole tietoisesti tehnyt päätöstä kilpaurheilun lopettamisesta. Polku on vaan johdattanut minut erinäisten terveysvaivojen sanelemana tähän tilanteeseen, jossa olen nyt: viimeisimmästä kilpailustani ja ehjästä harjoituskaudesta on kaksi vuotta, enkä ole edelleenkään täysipainoisesti terve. Mutta onneksi olen hyvissä käsissä matkalla kohti sitä! Sisäinen palo treenaamiseen, rajojeni koetteluun ja kilpailemiseen ei ole kuitenkaan kadonnut minnekään, mutta ne ovat muuttaneet muotoaan. Aion kyllä meloa ja varmasti kilpaillakin vielä, mutta nyt, kun olen päässyt työelämään kiinni ja muiltakin osin elän hieman tasapainoisemmin, niin tuskimpa minusta enää ammattiurheilijaa tulee. Se oli mun haave monen monta vuotta ja sen eteen tein intohimoisesti töitä, mutta noh, aina ei voi tietää, mihin elämä kuljettaa. Monien matkalla kertyneiden oppien joukossa olen todennut sen, että kaikki langat eivät ole omissa hyppysissä, ja joskus on parempi sopeutua tilanteeseen, kuin pyristellä väkisin vastaan. Minun tilanteessa elämä kuljetti tähän suuntaan, ja hyvä niin. Paloa multa kyllä vielä löytyy itseni kehittämiseen, mutta onneksi melontaa ja muuta urheilua voi harrastaa intohimolla myös muun elämän ohessa. Ei ehkä yhtä suurella antaumuksella ajankäytön ja muiden resurssien puolesta, mutta ajatuksen tasolla kyllä. Mun mielestä elämässä pitää tehdä niitä asioita, joista nauttii. Mä nautin itseni haastamisesta ja urheilemisesta, joten niitä aion tehdä. :)


Tämän kaiken arkisen temmellyksen, keskeneräisyyden ja ajatusten vilinän keskellä yritän välillä muistaa hengittää syvään, löysätä pantaa, suorittaa vähemmän ja elää hetkessä enemmän. Elämä on kuitenkin just nyt, eikä huomenna tai ensi viikolla. Yritän olla kiitollinen niistä jutuista, joita mulla jo on, mutta samalla työskentelen aktiivisesti tavotteideni eteen. Yritän myös opetella luottamaan enemmän siihen, että kun annan parhaani, niin se kyllä riittää. Asiassa kuin asiassa. Elämä kantaa, kunhan uskaltautuu heittäytyä sen vietäväksi.


maanantai 25. joulukuuta 2017

Update

Mun elämässä on tapahtunut tän syksyn aikana isoja juttuja, joten blogin päivittely on jäänyt harmittavan vähäiselle. Ajatuksissa on ollut ihan oman pään sisällä tarpeeksi selviteltävää ilman  niiden jäsentämistä blogitekstin muotoon, mutta nyt tuntuu sopivalta hetkeltä rustailla viimeaikaisia tapahtumia ja fiiliksiä myös tänne. 

Ensinnäkin, neljän kuukauden matka Varalassa tuli päätökseen pari viikkoa ennen joulua. En voi muuta sanoa, kun että aivan mahtava ja opettavainen syksy takana. Silmät kostuneina muistelimme kulunutta kurssia ja sanoimme toisillemme heipat päätösjuhlassa. Vaikka Varalan yhteinen arki ei enää jatkukaan, niin meillä on sovittuna jo parikin yhteistä tapaamista isommalla poppoolla. Ja onneksi moni tästä ihanasta porukasta asuu Tampereella tai lähiseuduilla, niin voimme treffailla useammin ja harjoitella pääsykoelajeja yhdessä kevään mittaan.

Vietimme toisiksi viimeisimmän viikon LOK:in tyyppien kanssa Ylläksen talvisissa maisemissa. Viikko koostui hiihdon tekniikkaharjotteista ja omatoimisista hiihtolenkeistä, hiihtovaelluksesta -25 C:n pakkasessa, laskettelun oppitunneista ja vapaasta laskettelusta, aamupalahetkistä takkatulen äärellä, jokailtaisesta saunomisesta, yhteisistä peli-illoista, hauskanpidosta ja nauramisesta. Unohtumaton viikko mielettömän upeissa Lapin maisemissa.








Kurssin viimeisellä viikolla Varalassa järjestettiin perinteisesti  koko urheiluopiston tanssiaiset. Liikuntavermeet heitettiin hetkeksi sivuun ja päälle vedettiin kauniit iltapuvut. Jälleen kerran hauska ilta, josta itse jouduin kyllä vetäytymään nukkumaan muiden jatkaessa hauskanpitoa. Seuraavana aamuna klo 6.00 pirisevä kello ei antanut armoa, vaan töihin oli lähdettävä. Aloitin kuukauden pestin jouluapulaisena Kangasalan Prismassa, ja työt tosiaan alkoivat jo Varalan viimeisellä viikolla. Kuljin Tampereelta kätevästi nelikymppisellä Kangasalle niihin muutamiin vuoroihin, jotka sattuivat osumaan kurssin kanssa päälletysten. Arki on siis jatkunut töiden merkeissä liikunnanohjausen peruskurssin päätyttyä.






Kulunut syksy on ollut kurssin puolesta yksi elämäni parhaimmista ja ikimuistoisimmista, mutta niin on myös terveyden ja olotilani puolesta. Oon hehkuttanut, miten mahtava yhteishenki meillä oli Varalassa ja kuinka iloinen oon, että osallistuin kurssille. Tästä huolimatta koko syksyä on varjostanut huono yleisvointi. Jatkuvaa väsymystä, pääkipuja, aivojen sumuisuutta ja vatsavaivoja. Näistä merkittävimpänä kuitenkin väsymys, joka on ollut voimakasta, lamaannuttavaakin. Joinain päivinä fiilis on ollut niin käsittämättömän kuollut, etten ole jaksanut yhtään liioittelematta tehdä mitään muuta kuin sängyssä maata. Pään ympärillä on tuntunut näinä päivinä olevan sankka sumuverkko joka ei helpota, vaikka ulkoilisin, urheilisin tai tekisin mitä muuta tahansa.

Tällaista oireilua oli jo oikeastaan kesällä, mutta ei yhtä voimakkaana. Tai tarkemmin katseltuna olen tuntenut oloni huonoksi koko vuoden ajan aina toissa keväästä saakka, jolloin ylikuntokeissi kulminoitui ja aloitin lepojakson. Tilani ei levosta huolimatta ole mennyt tiettyä rajaa paremmaksi näiden 1,5 vuoden aikana. Olen ollut enemmän tai vähemmän hämmentynyt oireilustani koko ajan, koska luulin että levon ja treenin järkevöittäminen, unen lisääminen, ravinnon tasapainoittaminen sekä muun sisällön lisääminen  elämääni olisivat ne avaimet, joilla pääsisin vihdoin takaisin treenikuntoon ja tuntisin itseni ylipäätänsä terveeksi. Kun olo kaikesta tästä huolimatta otti takapakkia alkusyksystä, alkoi mun herätyskellot soida. Eihän mitenkään käy järkeen, että teen kaikkeni palautumisen eteen, mutta silti olotilani vaan huononee!?

Ratkaisujen äärelle pääsimme kehoni hormonitoimintaa seuraavien verikokeiden myötä syyskuussa. Niistä selvisi, että  LH ja FSH hormonien tuotanto on tyrehtynyt lähes kokonaan. Myös kilpirauhasarvot olivat laskusuhdanteessa aikaisempaan verrattuna. LH ja FSH hormonit ovat aivolisäkkeen eritämiä, ja koska verikoetulosten perusteella aivolisäkkeen toiminnassa oli selvä häiriö, niin TAYS:in hormonipoliklinikan lääkäri jatkoi tutkimusta ja lähetti minut pään magneettikuvaan.

Parin viikon päästä otetuissa magneettikuvissa näkyi odotettu löydös: aivolisäkekasvain. Tarkemmin sanottuna kystinen muutos, joka saattaa elää, on hyvälaatuinen eikä vaadi leikkaushoitoa. Kuultuani diagoosin puhelimessa en ollut edes järkyttynyt. Jotain tällaista osasin odottaakin. Google olin nimittäin laulanut kerran jos toisenkin sen hetken jälkeen, kun pääsimme ongelman jyvälle syyskuussa otettujen verikokeiden jälkeen. 

Diagnoosin jälkeen kontrolloiduissa verikoearvoissa ilmeni, että naishormonit olivat kuitenkin  lähteneet taas nousuun. Niitä ei tarvitse siis alkaa korvaamaan lääkityksellä. Ilmeisesti aivolisäkkeen kystinen muutos (lääketieteellisin termein Rathken taskun kysta) on pienentynyt itsestään eli se ei haitaa enää merkittävästi aivolisäkkeen toimintaa. Myös aiemmin syksyllä tutuiksi tulleet pääkivut ovat nyt lähes kokonaan poissa, koska kystinen muutos on pienentynyt itsestään, eikä paina enää ympäröiviä kudoksia. Yleisvointi on nyt about miljoona kertaa parempi, kuin esimerkiksi syyskuussa.

Tähän sairaudenkuvaan kuuluu siis se, että kystinen muutos saattaa muuttaa kokoaan, joten tulevaisuus on vielä hoidon suhteen arvoitus. Voi olla, että patti pienenee olemattomiin eikä aiheuta minulle enää myöhemmällä iällä haittaa. Saattaa myös olla niin, että kasvain päättää kasvaa taas isommaksi ja tänä syksynä tutuksi tulleet oireet tekevät paluun. Toistaiseksi ainakin olotilani on nyt kohenemaan päin, ja se jos joku pistää hymyilemään! Pari viikkoa sitten aloittamani tyroksiinilääkitys on tuonut mukanaan jo joitakin merkkejä paremmasta.  Nyt seurailen oloani, ja lääkitys säädetään pikkuhiljaa kuntoon.





Tuntuu sanoinkuvailemattoman ihanalta, kun epätietoisuus oman terveydentilan suhteen on nyt ohi. Tuntuu myös sanoinkuvailemattoman ihanalta, että olen vihdoin matkalla kohti sitä tervettä, jaksavaa ja hyvinvoivaa Reettaa, joka olen joskus ollut. En muistanutkaan, miten makealta tämä elämä voi maistua, kun arkea ei varjosta jatkuva väysmys ja aivosumu. Pystyn jopa urheilemaan tänä päivänä jonkun verran, ja se on mulle henkilökohtaisesti valtava valopilkku! En ole vielä täysin oireeton, mutta jokainen pieni edistysaskel tuntuu just nyt lottovoitolta. Eiköhän tästä vielä hyvä tule.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

LOK105


Ruskan sävyjä, pudonneita lehtiä, syyssateita, viileitä aamuja ja pimeneviä iltoja. Syksy on edennyt hurjaa vauhtia!

Niinhän siinä kävi, että meikäläiselle ei näin ensiyrittämällä auennut opiskelupaikkaa Jyväskylästä. Alkuitkujen, ahdistuksen ja analysoinnin jälkeen aloin punoa juonia tulevan välivuoteni suhteen. Olin jo aikeisemmin kuullut eri urheiluopistojen järjestämistä liikunnanohjauksen peruskursseista, ja "Ei opiskelupaikkaa" lauseen Opintopolusta luettuani lähdin selvittelemään asiaa enemmän.

Mulla oli vaihtoehtoina joko jatkaa töitä Saarioisilla jouluun saakka tai lähettää hakemus Varalaan LOKille. Pitkien pohdiskelujen sekä äidin ja iskän kanssa käytyjen keskustelujen päätteeksi päädyin vaihtoehdoista jälkimmäiseen. Vaikka viihdyin Saarioisilla älyttömän hyvin ja jatkaminen tuntui houkuttelevalta vaihtoehdolta, olen hyvin tyytyväinen, että päätin hyödyntää syksyni näin.

Kuluneet kolme kuukautta ovat nimittäin olleet liikunnan pääsykokeita silmälläpitäen äärimmäisen opettavaisia. Olisi ollut melkoisen työmaan takana opetella omin avuin eri yleisurheilu- ja palloilulajien sekä telinevoimisteluliikkeiden tekniikat. Nyt niitä on hiottu ammattitaitoisten opettajien valvovan silmän alla. Kaikkien hyödyllisyyksien lisäksi meillä on ollut täällä Varalassa älyttömän hauskaa. On naurettu mahat kippurassa, nautittu urheiluopiston hyvistä ruuista ja Pyynikin ihanista lenkkimaastoista. Tutustuttu, ystävystytty ja hitsauduttu yhtenäiseksi porukaksi, ihan kuin isoksi perheeksi.

Nyt elellään syyslomaa ja kurssi on jo puolivälissä (!?!?). Otin katsauksen menneisiin viikkoihin ja kertasin, mitä kaikkea sitä on tullutkaan opittua ja tehtyä. Seuraavassa siis koonti, mitä tämä nelikuukautinen pitää sisällään.

LOKilla tähän mennessä taputeltuna...

- yleisurheilu
- rytmiikka
- pesäpallo
- seikkailuliikunta (sis. melonta, kirkkovenesoutu,   kalliolaskeutuminen ja kiipeily)
- koripallo
- suunnistus
- anatomia

Ja tällä hetkellä käynnissä/tulossa on...

- luistelu ja jääpelit
- telinevoimistelu
- kehonhuolto
- ryhmäliikunta + syventävä jatkokoulutus
- mailapelit
- lentopallo
- salibandy
- tanssi
- esiintymistaito
- ensiapukoulutus
- kuntosalivalmennuksen peruskoulutus
- didaktiikka
- valmennusoppi & fysiologia
- hiihto- ja laskettelureissu Ylläkselle

Viikkoja on jäljellä syysloman jälkeen enää kahdeksan. Time flies. Pitää muistaa nauttia joka hetkestä!

Majoitun viikot opistolla ja viikonloput kotona. Maanantaiaamuisin hyppään bussiin ja matkaan takaisin Varalaan.

Flowparkkeilua.


Varalan urheiluopisto osallistui monen joukkueen voimin syyskuussa järjestettyyn Aamulehden vietikarnevaaleihin. Juoksuista ei valitettavasti tullut menestystä, mutta ainakin meillä oli nopeet asut...



Moniottelut yleisurheilukurssin päätteeksi.

Didaktiikassa järjestimme viereisen päiväkodin lapsosille liikuntatapahtuman, jonka teemana oli viidakko. Ja me ohjaajat olimme toki teeman mukaisesti pukeutuneina!

Anatomian pänttäystä.

Pyynikinharjun näkymät. <3

Pyynikin näkötornin kuuluisat munkit käytiin testaamassa heti ekalla viikolla.

Teoriaa liikunnan vastapainoksi.



Rytmiikan kurssi päättyi tanssiesityksiin. Kuvassa hokilokit.

Tuttua hommaa. ;)
Soutamassa. Hiiiiiop!

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Tapahtumarikas kevät


Huh, mikä kevät takana. Viikot ovat kuluneet kiireisissä merkeissä, ja NOPEASTI. Vaikea kuvitella, että viime kerralla, kun avasin bloggerin, oli maaliskuu. Ja nyt eletään jo juhannusviikkoa?! Jaksan joka kerta päivitellä tätä samaa, mutta aika kuluu vaan niin nopeasti!

Maaliskuun jälkeen on ehtinyt tapahtua "vähän" kaikenlaista. Sain yo-kirjoitukset onnistuneesti pakettiin, ryhdyin pääsykoeurakkaan innokkaalla ja ennakkoluulottomalla aseneteella (tietämättä, kuinka raskaita tulevat seitsemän viikkoa tulee olemaan), aloitin kesätyöt Saarioisilla, vietin ikimuistoisen yo-juhlapäivän ja tein yhteensä kolme pääsykoereissua Jyväskylään. Viimeisimpänä niistä liikuntapedagogiikan toinen vaihe, joka meni pääosin hyvin. Myös kesäkuun ensimmäisenä päivänä järjestetty terveystieteiden valintakoe tuntui menevän hyvin. Tiedot opiskelupaikoista julkaistaan viimeistään 30.6.. Jaiks!

Mitä treeneihin tulee, niin oon superiloinen ja onnelllinen, että palautumisprosessin suhteen tunnelin päässä alkaa vihdoin näkyä valoa. Alkuvuodesta kroppa ei vielä ottanut treeniä lähes yhtään vastaan. Huhtikuun alussa, kun aloin pääsykoemateriaalien kimppuun, päätin jättää vähätkin urheilut kokonaan sivuun ja keskittyä opiskeluun. En halunnut rasittaa toipumisvaiheessa olevaa kehoani opiskelukuormituksen lisäksi yhtään enempää. Niimpä kevät kului hyvin rauhallisten ja lempeiden liikuntamuotojen parissa. Tein mm. pitkiä iltakävelyjä kirjastolla vietettyjen päivien päätteeksi ja huolsin kehoa venyttelemällä sekä rullailemalla. Täyslepo ja fokuksen siirtäminen muihin asioihin, kuin melontaan, teki ilmeisen hyvää, koska kevään kuluessa mun olo on kohentunut huomattavasti. Muutamina palautumisen merkkeinä mainttakoot, että yleinen vireytasoni on kohonnut huomattavasti ja olen pystynyt jättämään refluksilääkityksen kokonaan pois. Maha ei myöskään enää oireile lähes ollenkaan, ainakaan viime syksyn pahimpaan jaksoon verrattuna. Hengenahdistusoireet ovat myös vähentyneet huomattavasti. Varovainen urheilun kanssa pitää tietenkin vielä olla, todennäköisesti vielä pitkän aikaa. Toisaalta, kyllä olossani sen aika nopeasti huomaankin, jos on tullut keulittua.

Kun viimeinenkin pääsykoe oli 14.6. ohi ja koko kevään jatkunut ruljanssi tuli päätökseen niin olin muutaman päivän aivan puhki. Kahdeksan tunnin työpäivät ja pääsykokeisiin valmistautuminen osoittautuivat näin jälkikäteen tarkasteltuina melko raskaaksi komboksi, eikä aikaisista aamuista ja myöhäisistä iltavuoroista kertyneet univelat varsinaisesti virkistäneet oloa. Nyt tuntuukin luksukselta, kun koko kesänä mulla ei ole töiden ohella mitään pakollista tekemistä. Saan treenata, nähdä kavereita ja nauttia kesästä rauhassa tienaamisen ohella. Täydellistä!

Loppuun täräytän vielä kunnon kuvapläjäyksen kuluneista viikoista, koska noh, kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. ;)

Monen monta pääsykoematskujen parissa vietettyä tuntia. Kirjastolla, kotona ja aurinkoisilla keleillä terassilla. Joskus kirjastolla lukiessani kävin sen alakerrassa sijaitsevassa kahvila Novelliassa lounaalla, nam! 

Aloitin liikuntapedagogiikan lajitreenit hyvissä ajoin, oikeastaan jo ennen virallista kutsua toiseen vaiheeseen. Verestin palloilu-, uinti ja yleisurheilutaitojani yksin tai kavereiden kanssa. Lisäksi olin sopinut parina iltana liikunnanopettajani kanssa treffit koulun saliin, ja hän opetti mulle mm. telinevoimistelutaitoja. Näistä tehotunneista oli valtava hyöty pääsykokeessa. Kiitos vielä, Heljä! <3

Yo-juhlat. Hymy nousee huulille, kun ajattelen tätä päivää ja sen tapahtumia. Niin paljon ihania ihmisiä ja onnea. Neljä ikimuistoista ja turvallista lukiovuotta on takana, ja tulevaisuus tuntuu kutkuttavalta. Se mahdollisuuksia täynnä!

Melontalenkkejä, työmatkapyöräilyä, kahvakuulatreenejä ja salia. Tuntuu sanoinkuvailemattoman ihanata urheilla normaalilta tuntuvassa kehossa. Reilun vuoden mittainen ylikuntokeissi muistutti terveyden arvostuksesta, opetti kunnioittamaan omaa kehoa ja nosti levon merkityksen arvoon arvaamattomaan. Rakastaisin edellleen treenata todella paljon ja kovaa, mutta nykyään tässä hommassa on joku tolkku. Just nyt nautin urheilusta enemmän kuin koskaan, ja teen sitä vaan omaksi ilokseni. Melonnassa kisaaminen kiinnostaa kyllä vielä, mutta se ei ole tän kesän heiniä.

Fiilikset kotimatkalla liiksapedan toisen vaiheen jälkeen. Onnistuneet lajisuoritukset, aineistokoe ja opetustuokio eivät olleet ainoat asiat, jotka teki tuosta kaksipäiväisestä niin huikean. Meidän pääsykoeryhmässä oli mahtavan kannustava yhteishenki ja tapasin ihania uusia tuttavuuksia. Odotan innolla, että pääsen opiskelemaan omalta tuntuvaa alaa samanhenkisten ihmisten kanssa!

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Kevään opiskelukuviot


Kevät on täällä, yhteishaku on aivan oven takana ja opiskeluasiat ovat taas esillä. Meillä abeilla on tällä hetkellä meneillään lukuloma: varsinainen koulutyö on takana ja edessä on enää kevään viimeiset ylioppilaskirjoitukset. Itse aloitin tutkintoni jo viime keväänä kirjoittamalla lyhyen matematiikan ja jatkoin urakkaa syksyllä terveystiedolla ja ruotsilla. Tähänastisten kokeideni tuloksiin olen tyytyväinen: matikasta ja terveystiedosta sain E:n ja ruotsista M:n. Valmistuin koitoksiin hyvin ja onnistuin niissä tasoni mukaiseti.

Tälle keväälle yo-tutkinnostani jäljelle jäivät äidinkieli ja englanti, joiden kaksiosaisista kokeista äidinkielen tekstitaito ja englannin kuuntelu ovat jo takanapäin. Ensi viikolla on aika istua lukion saliin viimeiset kerrat eväiden ja yli sadan muun kokelaan kanssa, kun vuorossa ovat äidinkielen esseekoe ja engalnnin kirjallinen koe. Ankara keskittyminen, istumalihasten ja käden puutuminen, takaraivossa kolkutteleva kiireen tunne, kaikkensa antaminen ja lopulta mielen valtaava helpotuksen tunne, niistä ovat kuusituntiset ylioppilaskokeet tehty. Tiukassa paikassa pärjää parhaiten se, joka pystyy sulkemaan painostavan tilanteen pois ajatuksistaan, keskittyy täydellisesti meneillä olevaan tehtävään ja uppoutuu omaan kuplaansa. Fokuksen tulee olla vain ja ainoastaan omassa tekemisessä eivätkä ajatukset saa harhailla muissa asioissa, kuin itse kokeessa. Tällöin yltää useimmiten parhaaseen saavutettavissa olevaan suoritukseen, eikä jossiteltavaa jää. Näitä piirteitä kirjoittaessani tajusin, että ylioppilaskokeessa on lopulta hyvin paljon samaa, kuin kilpamelontasuorituksessa! Keskittyminen ja hermojen hallinta ovat kaiken a. ja o., niin kirjoituksissa, kuin kilpaurheilussakin.


Perjantain jälkeen olen siispä lakkia vaille valmis ylioppilas ja nelivuotisen lukiotaipaleeni työosuus on päättynyt. Fiilis on jo nyt aivan mahtava ja vatsan pohjassani kutkuttelee, kun ajattelen tulevaa, kauan odotettua ylioppilasjuhlapäivää. <3 Siitä tulee varmasti ikimuistoinen!


Kirjoitusten päättymisen ja yo-juhlien välissä olevat viikot tulevat kuitenkin olemaan raskaita, haastavia ja istumalihaksia puuduttavia. Edessäni on nimittäin seitsemän viikon pääsykokeisiin valmistava luku-urakka, jonka päättää kahdet eri yliopiston pääsykokeet. Haen opiskelemaan Jyväskylän liikuntatieteelliseen tiedekuntaan liikuntapedagogiikkaa ja terveystieteitä.

Terveys-, liikunta-, ja hyvinvointialalle suuntautuminen selkeytyi mielessäni viime syksyn aikana pitkään jatkuneen pohdiskelun jälkeen. Olen niin pitkään, kuin muistan, ollut kiinnostunut ihmisen kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista ja terveydestä, mutta intohimoni opiskeleminen ammatiksi ei ole ollut minulle kuitenkaan itsestäänselvyys. Mielessäni on virrannut ajatuksia siitä, haluanko tehdä harrastuksestani istelleni ammatin vai katoaisiko mielenkiintoni ja intohimoinen suhtautumiseni terveyteen ja liikuntaan sen myötä, kun niistä tulisi jokapäiväistä työtäni. Vietän jo nyt vapaa-ajastani niin suuren osan liikunnan parissa, joten olisiko joku täysin muu ala mielekkäämpi ammatiksi? Mitä muita mielenkiinnon kohteita omaan? Punnitsin monia eri vaihtoehtoja suuntaan jos toiseen, mutta lopulta päätös kypsyi, kuin itsestään. Muut opiskeluvaihtoehdot eivät herätä minussa samanlaista kiinnostusta, motivaatiota ja innostusta, kuin liikunnan ja/tai terveyden opiskelu. Lisäksi koen yliopistopohjaisen liikunta- ja terveysalan koulutuksen olevan hyvä ponnistuslauta tulevaisuuteen, haluan sitten suuntautua opetus-, suunnittelu- tai johtamistehtäviin. Hakemani koulutukset avaavat monien uramahdollisuuksien ovet työmaailmaan. Mitä enemmän olen lukenut ja kuullut liikuntatieteellisessä opiskelusta, sitä varmemmaksi olen tullut siitä, että olen valinnut itselleni oikean alan, jota lähteä opiskelemaan!




Yleisesti kiinnostus terveys- ja liikunta-alaan tuntuu olevan jatkuvassa nosteessa, ja Jyväskylän liikuntatieteellinen onkin ollut Suomen haetuimpien opiskelukohteiden joukossa jo pitkään. Kilpailu opiskelupaikoista on äärimmäisen kovaa, esimerkiksi liikuntapedagogiikalle otetaan vuosittain yli tuhannen hakijan joukosta ainoastaan 26 nais- ja mieshakijaa sisään. Opiskelupaikan saaminen edellyttää siis pääsykokeiden täydellisen onnistumisen lisäksi luontaista soveltuvuutta alalle ja ripauksen onneakin. Haluaisin palavasti aloittaa yliopisto-opinnot jo tulevana syksynä, mutta olen valmistautunut henkisesti siihen, että opiskelupaikka saattaa vielä odottaa itseään. Mikäli en pääse kumpaankaan hakemaani vaihtoehtoon ensimmäisellä hakukerralla, haen seuraavana keväänä samoihin kohteisiin uudestaan.




Vaikka hakijoita on paljon ja kilpailu opiskelupaikoista on kovaa, uskon omiin mahdollisuuksiini unelmieni opiskelupaikan saavuttamisessa. Ihmisiähän me kaikki vaan ollaan, myös he, jotka paikat saavat. Olen valmis omistautumaan hakuprosessiin täydellä sydämellä, ottamaan huhtikuun ensimmäisenä päivänä julkistettavat pääsykoemateriaalit haltuun ja rutistamaan itsestäni parhaat mahdolliset suoritukset irti, niin luku-urakassa, kuin itse koetilanteissa!

Postauksen kuvat on meidän viime viikon hiihtolomareissulta Saariselältä. Viikko sisälsi auringonpaistetta, pikkupakkasia, laskettelua, hiihtoa, lumikenkäilyä, kävelylenkkejä, herkullista ruokaa, makoisia yöunia, avantosaunassa rentoutumista, MM-hiihtojen seuraamista, mukavaa yhdessäoloa ja kiireettömyydestä nautiskelua. Reissu vastasi odotuksiamme ja onnistui täydellisesti, Lappi ei petä koskaan. <3

maanantai 6. helmikuuta 2017

Epäonnistumisista mahdollisuuksiin


Yli kolmen kuukauden blogihiljaisuus on nyt ohi! Olen odotellut kirjotusinspiraatiota pitkään, mutta omien ajatusten ja meneillään olevien asioiden kokoaminen tekstin muotoon on tuntunut jokseenkin haastavalta...

Kahdeksan kuukautta sitten kroppani vihelsi pelin poikki ja käski minut ottamaan aikalisän arjestani. Tai oikeastaan koko elämästäni, koska tuolloin elin ja hengitin melontaa, eikä arjessani ollut paljoakaan muille asioille tilaa. Tiputus kaksi kertaa päivässä treenaavasta urheilijasta lähes täyslepoon oli, noh, lievästi sanottuna kova. Muutamien viikkojen ajan elättelin toivoa, että josko seuraavalla viikolla treenit lähtisivät taas kulkemaan entiseen malliin, ja kroppani alkaisi toimimaan parin hyvin nukutun yön jälkeen taas normaalisti. Ei lähtenyt treenit kulkemaan, eikä alkanut kroppa toimimaan. Kun aika kului ja kisat sekä leirit, joihin olin suunnitellut osallistuvani, vierivät ohi, aloin pikkuhiljaa ymmärtämään ettei muutosta tapahdu, jos pidän kaksin käsin kiinni urheilija-minästäni. Vaikka fyysisesti en treenannut, niin henkisesti stressasin koko tilannetta niin paljon, että palautuminen ei edistynyt. Psyykkinen stressi ja ahdistuneisuus olivat vain tulleet treeneistä aiheutuvan fyysisen stressin tilalle. Oli siis opeteltava relaamaan myös mielen tasolla ja päästettävä irti treenien lisäksi siitä henkisestä kuormasta, jota kannoin pitkään mukanani.

Jos joku olisi minulle tuolloin viime kesänä sanonut, että säännöllinen treenaaminen tulee olemaan telakalla reippaasti seuraavan vuoden puolelle eli kannatta löysätä niitä naruja oikein huolella, niin olisin varmaan lyönyt kyseistä henkilöä naamaan ja sanonut perään, että haista itte. Niin utopistiselta tuntui ajatuskin siitä, että tuo epämukavalta, ahdistavalta ja vieraalta tuntuva tilanne olisi kestänyt melkein vuoden! En kuvitellut, että pystyisin aidosti nauttimaan muista asioista, kuin treenaamisesta ja kilpailemisesta, joten halusin jatkuvasti vain takaisin liikkumaan.

Mutta niin aika on vaan kulunut, ja olen kasvanut ihmisenä sanoinkuvailemattoman paljon menneiden kuukausien aikana. Olen oppinut sellaisia uusia asioita itsestäni ja elämästä, joita en olisi todennäköisesti oppinut mistään muualta. Eli kaikista ahdistuksen hetkistä, hiusten repimisistä ja epätoivon kyynelistä huolimatta voin sanoa olevani kiitollinen kokemastani. Olo on tällä hetkellä tyyni ja luottavainen tulevaisuuteni suhteen vaikken tarkalleen tiedäkään, mitä se tuo tullessaan. Uskon kaikella tapahtuneella olevan tarkoituksensa, niin ällöttävän kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

Mitä treeneihin tulee, niin edelleen rakastan aivan yhtä paljon urheilua ja liikkumista, kuin ennenkin. :) Ja edelleen minussa elää kova palo kilpailemiseen sekä itseni haastamiseen ja kehittämiseen. Tällä hetkellä, kun olotilani on ottanut huimia edistysaskeleita ja kropan toiminnot alkavat pikkuhiljaa normalisoitumaan, tuntuvat ne vähäiset onnistuneet treenit, joita pystyn tekemään, aivan käsittämättömän hyvältä! Olen hiihtänyt Kaupissa viime viikkojen aikana muutaman kerran kunnon endorfiinihuuruissa ja Veskussa olen päässyt nostattamaan laskeneita voimatasojani hymy korvissa punttaillen. Treenimäärät ovat vielä kuitenkin hyvin maltilliset, niin pitkälle palautuminen ei ole edennyt, että pystyisin päivittäin urheilemaan. Mahani ilmoittaa turpoamalla heti, jos kokonaisrasitus on päässyt nousemaan liian suureksi ja palautumattomuuden huomaan myös siitä, jos kurkunpään limaisuus ja tästä johtuva hengenahdistus ja "kröhiminen" alkavaa nostamaan päätänsä.

Liiallinen kehittymisenhalu aiheuttaa kiireen tulla paremmaksi. Ja kun tämä kiireen tunne yhdistetään uskaltamattomuuteen toimia oman kropan viestien mukaan, ei siitä seuraa hyvää. Sen olen nyt itse käytännössä kokenut. Epätoivon, unelmieni hautaamisen ja epäonnistumisen pelon sijaan olen pyrkinyt kääntämään erehdykseni opeiksi ja epäonnistumiseni mahdollisuuksiksi. Nyt kun jatkan matkaani järkevimmin keinoin ja tasapainoisemmalla otteella eteenpäin, on kehittymiseni reitti avoin. 

Juuri nyt on liian aikaista tehdä tarkkoja suunnitelmia kesälle melonnan suhteen, mutta tulen kilpailemaan ja leireilemään sen verran, kuin fyysisen olotilani puolesta pystyn ja tulevan kesätyön ohella ehdin. Astetta matalemman profiilin kausi tekee varmasti hyvää tällaisen vuoden jälkeen. Jo senkin puolesta etten ehdi treenaamaan niin paljon, kuin haluaisin... ;)

Retkiluistelua, rauhallisia aamupalahetkiä ilman kouluun kiirehtimistä ja ulkoilua talvisissa maisemissa.

Kollaasin tekstit kertokoot kaiken oleellisen- lukion loppusuora meneillään.