maanantai 4. heinäkuuta 2016

Erilainen kesä

Viimeisimmässä postauksessa, jonka kirjoitin lähes 3kk sitten Mertolassa, kevään viimeisellä ulkomaanleirillä, kerroin kaikista silloisista terveysongelmiastani. Tuolloin huhtikuun alussa homma eteni niin, että probleemat vain pahenivat ja pahenivat, kunnes tilanne oli lopulta niin huono, että henkeä ahdisti jo pelkästään pk-lenkeillä, närästys oli jatkuvaa ja voimakasta, maha turpoili ilmapalloksi, hormonitoiminta heitti häränpyllyä, mielialat vaihtelivat ja olin jatkuvasti käsittämättömän väsynyt, enkä silti saanut kunnolla nukuttua. Mistään ei tahtonut tulla mitään.

Kävimme lääkärin vastaanotolla, mutta mitään normallista poikkeavaa ei löydetty. Oli suhteellisen turhauttavaa, kun itse tiesin, että kaikki ei ole kunnossa, mutta silti tutkimuksista ei löydetty mitään.

Kävin myös pariin otteeseen urheilupsykologin vastaanotolla, ja todellinen ratkaisu/herätys tilanteeseen tuli sieltä. Urheiluakatemian psykologi tajusi, että olen uupunut/ylirasittunut/ylikunnossa. Ylikuormitus oli käynyt omassakin mielessä useampaan otteeseen, mutta aina tällöin olin selannut treenipäiväkirjaa taaksepäin ja todennut sen perusteella, että "ei näistä treenimääristä voi ylirasittua". "Melkein joka viikolla on lepopäivä!" Joopajoo...

Näin jälkiviisaana voin todeta, että treeni ei ole ainoa kehoa kuormittava tekijä. En ole tällä hetkellä uupunut ainoastaan liiallisen treenimäärän takia. Mulla on taipumusta perfektionismiin ja olen suhteellisen kova stressaamaan asioista. Keho kuormittuu yhtälailla fyysisen treenin lisäksi päänsisäisestä liikenteestä. Siinä kohtaa, kun ensimmäiset palautumattomuuden merkit ilmestyivät viime vuoden joulukuussa, olen jääräpäisesti sivuuttanut ne ja puskenut motivaation ja liiallisen innostuksen höyryssä eteenpäin entistä kovempaa. Kaikkeen tottuu, myös siihen paskaan fiilikseen treeneissä. Herätyskellojen olisi pitänyt alkaa soimaan viimeistään siinä kohtaa, kun mikään treeni ei tuntunut hyvältä ja tulokset olivat laskusuhdanteessa niin puntilla, kuin vesilläkin. Elättelin aina toivoa, että kulku paranisi treenin edetessä. Aika harvoin parani. Eikä ole yksi tai kaksi kertaa, kun laituriin on palattu keskeytetyn treenin jälkeen, itku kurkussa.

On harmi, että heräsin tilanteeseen vasta siinä vaiheessa, kun jo pitkään jatkunut tsemppaamisen kuminauha katkesi kokonaan, ja kroppa sanoi sopimuksensa irti. Jos olisin ymmärtänyt hellittää vähän aikaisemmin, enkä olisi ajanut itseäni näin syvään allikkoon, ei palautuminen kestäisi niin kauaa. Kevään viimeiseltä leiriltä kotiuduttuani ajattelin ja uskottelin itselleni, että parin viikon lepojakson jälkeen olisin taas täysin palautunut ja voisin jatkaa kunnon rakentamista kohti ovella kolkuttelevaa kisakautta. Ei se nyt ihan niin mennyt. Urheilupsykologin mukaan saatan olla vasta elo-syyskuussa treenikunnossa. Eli kyse ei ole ihan mistään muutaman viikon keventelystä, vaan palautuminen saattaa kestää useamman kuukauden.

Toisaalta on täysin turhaa jossitella mennyttä, koska en voi muuttaa tehtyä tekemättömäksi. Sen sijaan otan opikseni menneistä virheistä ja muutan/työstän omaa ajatusmaailmaa ja käytösmallejani siihen suuntaan, etten enään toiste kompastu näihin samoihin sudenkuoppiin. Nyt on aika löytää tasapainoa ja olla hiukan armollisempi itseään kohtaan. Kuunnella ja kunnioittaa sitä kroppaa paremmin, ja ennenkaikkea reagoida sen lähettämiin viesteihin. Jatkossa tulen panostamaan laatuun määrää enemmän, mitä tulee harjoitteluun. Kunhan nyt saan ensin palauteltua itseni normaaliin tilaan...

Eli otsikkoon viitaten, suhteellisen erilainen kesä tästä on edellisiin verrattuna muodostunut. Suurimman osan ajasta, varsinkin alkukesästä olin niin väsynyt ja olo oli sen verran raskas, että en jaksanut oikein muuta tehdä, kuin maata sohvalla ja lukea kirjaa. Syke tuntui pomppaavan aina kurkkuun, kun nousin makuuasennosta seisomaan. Se ei tosin ollut mikään ihme, koska mittailin tuossa viimeviikolla ortostaattisia sykkeitäni ja parhaimmillaan (tai pahimmillaan) syke pomppasi makuulta noustessa 38 pykälää leposykettä korkeammalle. Yleensä silloin, jos lukema on yli 20, puhutaan ylirasittumisesta tai kehon epänormaalista tilasta.

Nyt viimeviikosta eteenpäin oon pystynyt käymään satunnaisia kertoja kevyesti meloskelemassa ja ylläpitämässä tuntumaa, joka tuntuu kyllä melkoisen lahjakkaasti olevan melomattumuuden johdosta kadoksissa. Terävyys ja suorituskyky ovat tällä hetkellä syvälle kuopattuna. Sillä ei ole kuitenkaan merkitystä, koska kesän ehdoton päätavoite on palautua takasin treenikuntoon. Tämän kauden arvokisoille, kansallisille kisoille, leireille ja ihan treeneillekin olen saanut heittää siis hyvästit jo monta viikkoa sitten. Tosi kevyiden ja harvakseltaan tehtyjen treenien ohella joudun siis suurimmaksi osaksi vielä lepäämään.

Lepäilyn ohella oon yrittänyt täyttää treenaamattomuuden tuomaa tyhjiötä puuhastelemalla kotona kotitöiden parissa, leipomalla, kokkaamalla, kavereiden kanssa oleskelulla ja arskaa ottaen, samalalla syksyn ylppäreihin lukien. Kaikenlaisia kissanristiäisiä tässä on myön ollut riittämiin; alkukesästä valmistujaisia, rippijuhlia, synttäreitä, juhannus yms...

Postauksen kuvituksena toimii nyt tällä kertaa luonnollisestikin kaikenlaisia muita, paitsi treeni-aiheisia kuvia. :)


Koulujenloppu ja ihanat ylioppilaat :)
Vuosi vielä lukioo mulla jäljellä!
Petterin valmistujaiset


Helmi ottaa lunkisti juhannuksena mökillä..



Synttäriaamun yllätys made by Hanna!
Ja ne ylppärit..









2 kommenttia: