tiistai 25. lokakuuta 2016

Aika kuluu ja usko on koetuksella


Kyllä. Tämän hetken fiilikset ovat aikalailla yllä mainitun mukaiset. Viimeiset 5 kk olen joutunut lepäämään ja tekemään vain kevyttä treeniä. Mukaan on mahtunut kyllä säännöllisiä treenikokeiluja, joilla olen halunnut selvittää, kestäisikö kroppani jo astetta kovempaa (lue: peruskestävyysasolla tapahtuvaa) treeniä. Kerta toisensa jälkeen nämä kokeilut ovat kuitenkin päättyneet pettymykseen.

Kirkkaampia päiviä ja viikkoja on kuitenkin mahtunut etenkin viimeisen kuukauden sisälle, jolloin pilvien välistä pilkahteleva aurinko on heijastanut säteillään valoa pimeän tunnelin päähän. Näinä päivinä en ole ollut uupunut enkä kärsinyt "aivosumusta", mahani ei ole turpoillut ja yleinen vireystilani on ollut hyvä. Tai sanotaanko, että omaan oloon ei tällaisina päivinä ole joutunut kiinnittämään sen enempää huomiota, koska uupumus ei ole ollut voimakkaasti läsnä vieden voimia arkisilta askareilta. Valitettavasti näiden kirkkaiden päivien tuoma valo on kuitenkin sammunut kerta toisensa jälkeen nopeasti, palauttaen minut karuun todellisuuteen. En ole vielä(kään) kunnossa.

On kai ihan normaalia, että tällaisessa tilanteessa oma luotto huipulle palaamiseen horjuu. Tavoitteet urheilussa tuntuvat juuri nyt liian kaukaisilta ja epärealistisilta aiheuttaen valtavaa epävarmuutta. Kun en pysty nyt, enkä viimeiseen kahteenkymmeneen viikkoon ole pystynyt tekemään lähes mitään normaaleja tuntemuksia ja hikoilua tuottavaa fyysistä rasitusta, niin aika kaukana olen siitä pisteestä, että treenaisin useampana päivänä viikossa. Saati useamman kerran päivässä. Huh, ihan itseäkin ihmetyttää, miten suuri kontrasti tämän hetken tilanteen ja esimerkiksi viime kevään välillä on...

Ajelimme viime kesänä yhtenä heinäkuisena iltana mun seurakaverini Niklaksen kanssa melojaporukalla iltaa viettämään Jeremylle. Matkalla Nikke kysyi, onko motivaationi hiipunut, kun en ole päässyt treenaamaan saatika kisaamaan pitkään aikaan, ja olen pakostakin irtaanutunut ennen niin tiiviistä kontaktistani kaikkiin treenikavereihin ja muhin lajin parissa touhuaviin. Vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: ei ole! Ei todellakaan. Sisälläni palaa edelleen järkyttävä polte ja intohimo meloa, viedä kroppani äärirajoille, kilpailla, leireillä, kuulua porukkaan ja olla touhuissa mukana. Mulla on todella kova ikävä kaikkia niitä tunteita, jotka liittyy treenaamiseen, kilpailemiseen ja melontaan ylipäätään. Kyse ei ole siis motivaation-, vaan lähinnä uskonpuutteesta tähän omaan juttuun. Epäilen, onko mulla muka ihan oikeasti vielä mahdollisuuksia maailman huipulle, kun tuntuu, että epäonnistuneita tai kokonaan sivussa vietettyjä kausia on tullut mun lyhyen melojan uran aikana jo ihan liikaa.

Näiden ajatusten takana piilee varmasti perfektionistiluonteeni ja "kaikki tai ei mitään"- ajattelutapa (josta olen kyllä aktiivisesti pyrkinyt eroon). Tiedän, että "melojat ovat parhaimmillaan vasta lähempänä kolmeekymppiä" ja "noin nuorella likalla on vielä paljon aikaa kehittyä". Ajatukset melonnallla itsensä elättämisestä ja maailman huippunaismelojien joukkoon kipuamisesta tuntuvat tästä huolimatta just nyt vaan niin perkuleen epärealistisilta, vaikka tiedänkin, että olen melojaksi vielä suhteellisen nuori. Huipulle pääseminen vaatii kovaa, vuosien mittaista tinkimätöntä työtä, ja mulla näitä vuosia tuntuu menneen hukkaan jo turhan paljon. Koko ajan on ongelmia enkä niiden varjostamana saa ehjiä treenikausia alle. Kun yksi vaikeus on voitettu, toinen kolkutteleekin jo ovella. Tiedän, että olen menneen kesän ja syksyn aikana kehittynyt suunnattomasti henkisellä puolella. Tiedän, minkä asioiden johdosta olen ajautunut ylikuntoon ja olen ottanut opikseni niistä. Osaan olla jatkossa maltillisempi ja tehdä viisaampia valintoja kroppani ehdoilla. Tiedän myös, että ylikunto ei ole ikuinen ongelma, vaan väliaikainen sekä opettavainen kokemus omalla polullani. Tiedän omaavani ne piirteet, joita huippu-urheilijaksi kasvettaessa vaaditaan. Mutta silti. Se kaikista tärkein, eli itseluottamus ja uskon liekki palaa just nyt niin heikkona ja epävarmana, kuin mahdollista. Tuntuu, että yksikin pieni vastatuulen puuskahdus saattaisi tässä tapauksessa sammuttaa sen kokonaan.

En halua tulla sellaiseksi "wannabe-urheilijaksi", joka sinnittelee lajin parissa epätoivoisesti vuosi toisensa perään uhrauksia muun elämän kustannuksella tehden ja köyhyysrajalla eläen, pääsemättä koskaan kunnolla kansainväliseen menestykseen. Toisaalta, antaahan tämä elämäntapa paljon, vaikkei sitä kaikista kirkkainta kärkeä koskaan saavuttaisikaan. "It's not about the destination, it's about the journey" ja niin edespäin... Onko kuitenkaan järkevää uhrata kaikkeaan urheilulle, joka heittää märkiä rättejä päin kasvoja kerta toisensa jälkeen? Olisiko aika panostaa "normaaliin" elämään ja etsiä haasteita elämän muilta osa-alueilta ja kenties muista urhelulajeista? Olisiko järkevämpää tehdä töitä, opiskella aktiivisesti muiden ikätovereiden tahtiin, ja urheilla näiden jälkeen sen verran, kun aika riittää? Toisaalta, onko kaiken oltava niin pirun järkevää? Tuleeko varman päälle pelaaminen (eli tässä tapauksessa töiden tekeminen ja siinä sivussa kuntoileminen) antamaan minulle loppupeleissä enemmän, kuin huippu-urheiluun vaikeuksista huolimatta täysillä heittäytyminen ja omistautuminen? Vaikka vähän pelottaisikin?

Viimeiset viisi kuukautta ovat olleet henkisesti raskasta aikaa, mutta ei tämä elämä pelkkää masentuneissa fiiliksissä vellomista silti ole ollut, todellakaan! Kaikkien niiden asioiden lisäksi, joita tämä jakso on minulle opettanut, olen saanut kokea sellaisia huiketa juttuja, joita en olisi tavallisessa treeniarjessa päässyt kokemaan. Olen muiden muassa reissannut paljon (muissa kuin kisa- tai leirimeiningeissä) sekä viettänyt enemmän aikaa perheen ja muiden läheisten kanssa. Olen pohtinut tulevaisuuden opintojani ja ammattiani ja saanut uusia visioita niiden suhteen. Lisäksi olen ymmärtänyt, miten paljon muitakin hienoja asioita tämä elämä kantaa päällään, kuin melonnan. Ennen elin kiistämättä omassa kapeakatseisessa ja hieman jopa ahdasmielisessä melontakuplassani, johon kuului minun omat treenit, ruoka ja lepo. Nyt osaan olla avarakatseismpi, ja minulla on ollut aikaa ihastella niitä kauniita asioita, joita ympärilläni on ja joista saan olla kiitollinen. Nykyään osaan ottaa rennommin kaiken suhteen, ja olen ymmärätnyt levon merkityksen sekä stressin vaikutuksen ihmiskehoon ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Mikäli melontaurani jatkuu, uskon hyötyväni tästä kaikesta kokemastani, enkä aio enään hypätä takaisin niin syvälle omaan kuplaani, kuin aiemmin. Kun elämän kaikki osa-alueet ovat tasapainossa, ne tukevat toisiaan.

Elän tulevaisuuteni kannalta kohtapuoliin merkityksellisiä hetkiä, kun lukio loppuu keväällä ja uusi opiskelupaikka odottaa (toivottavasti) syksyllä uudessa kaupungissa. Keväällä kesätyöpaikkahaun auetessa on viimeistään päätettävä, haluanko vielä panostaa 100% melontaan vai jatkanko aktiivista urheilua omaksi ilokseni töiden ja muiden aisoiden rinnalla. Tämä jälkimmäinen tarkoittaisi sitä, että kansainvälistä ratamelontamenestystä on turha enään tavoitella, koska todellinen menestys tulee vaatimaan täyttä panostusta urheiluun. Joinain hetkinä sitä tekisi mieli heittää hädintuskin alkuun päässeen urheilu-urani kanssa hanskat tiskiin, alkaa kerätä rahaa tulevaisuuden opiskeluvuosia varten ja elää hitusen tasapainoisempaa elämä sen kaikilla osa-alueilla. Mutta toisaalta taas ajatuskin kilpamelonnan lopettamisesta inhottaa ja tuntuu etten ole antanut vielä kaikkeani tälle hommalle. Luovuttaminen ilman, että olen saavuttanut täyden potentiaalini, tulisi todennäköisesti kaduttamaan tulevaisuudessa.

Paljon päässäni liikkuu kysymyksiä, joihin juuri nyt en osaa sanoa ratkaisuja. Aika näyttää, mihin elämä tulee minua kuljettamaan.

2 kommenttia:

  1. Tsemppiä Reetta. Kyllä asiat vielä sujuvat oman mielesi mukaan ja olet entistä vahvempi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempistä! Henkisesti lujittava kokemus tämä kyllä on. Ja uskon myös, että asiat tulevat menemään juuri niin, kuin niiden on tarkoituskin mennä :)

      Poista