maanantai 6. helmikuuta 2017

Epäonnistumisista mahdollisuuksiin


Yli kolmen kuukauden blogihiljaisuus on nyt ohi! Olen odotellut kirjotusinspiraatiota pitkään, mutta omien ajatusten ja meneillään olevien asioiden kokoaminen tekstin muotoon on tuntunut jokseenkin haastavalta...

Kahdeksan kuukautta sitten kroppani vihelsi pelin poikki ja käski minut ottamaan aikalisän arjestani. Tai oikeastaan koko elämästäni, koska tuolloin elin ja hengitin melontaa, eikä arjessani ollut paljoakaan muille asioille tilaa. Tiputus kaksi kertaa päivässä treenaavasta urheilijasta lähes täyslepoon oli, noh, lievästi sanottuna kova. Muutamien viikkojen ajan elättelin toivoa, että josko seuraavalla viikolla treenit lähtisivät taas kulkemaan entiseen malliin, ja kroppani alkaisi toimimaan parin hyvin nukutun yön jälkeen taas normaalisti. Ei lähtenyt treenit kulkemaan, eikä alkanut kroppa toimimaan. Kun aika kului ja kisat sekä leirit, joihin olin suunnitellut osallistuvani, vierivät ohi, aloin pikkuhiljaa ymmärtämään ettei muutosta tapahdu, jos pidän kaksin käsin kiinni urheilija-minästäni. Vaikka fyysisesti en treenannut, niin henkisesti stressasin koko tilannetta niin paljon, että palautuminen ei edistynyt. Psyykkinen stressi ja ahdistuneisuus olivat vain tulleet treeneistä aiheutuvan fyysisen stressin tilalle. Oli siis opeteltava relaamaan myös mielen tasolla ja päästettävä irti treenien lisäksi siitä henkisestä kuormasta, jota kannoin pitkään mukanani.

Jos joku olisi minulle tuolloin viime kesänä sanonut, että säännöllinen treenaaminen tulee olemaan telakalla reippaasti seuraavan vuoden puolelle eli kannatta löysätä niitä naruja oikein huolella, niin olisin varmaan lyönyt kyseistä henkilöä naamaan ja sanonut perään, että haista itte. Niin utopistiselta tuntui ajatuskin siitä, että tuo epämukavalta, ahdistavalta ja vieraalta tuntuva tilanne olisi kestänyt melkein vuoden! En kuvitellut, että pystyisin aidosti nauttimaan muista asioista, kuin treenaamisesta ja kilpailemisesta, joten halusin jatkuvasti vain takaisin liikkumaan.

Mutta niin aika on vaan kulunut, ja olen kasvanut ihmisenä sanoinkuvailemattoman paljon menneiden kuukausien aikana. Olen oppinut sellaisia uusia asioita itsestäni ja elämästä, joita en olisi todennäköisesti oppinut mistään muualta. Eli kaikista ahdistuksen hetkistä, hiusten repimisistä ja epätoivon kyynelistä huolimatta voin sanoa olevani kiitollinen kokemastani. Olo on tällä hetkellä tyyni ja luottavainen tulevaisuuteni suhteen vaikken tarkalleen tiedäkään, mitä se tuo tullessaan. Uskon kaikella tapahtuneella olevan tarkoituksensa, niin ällöttävän kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

Mitä treeneihin tulee, niin edelleen rakastan aivan yhtä paljon urheilua ja liikkumista, kuin ennenkin. :) Ja edelleen minussa elää kova palo kilpailemiseen sekä itseni haastamiseen ja kehittämiseen. Tällä hetkellä, kun olotilani on ottanut huimia edistysaskeleita ja kropan toiminnot alkavat pikkuhiljaa normalisoitumaan, tuntuvat ne vähäiset onnistuneet treenit, joita pystyn tekemään, aivan käsittämättömän hyvältä! Olen hiihtänyt Kaupissa viime viikkojen aikana muutaman kerran kunnon endorfiinihuuruissa ja Veskussa olen päässyt nostattamaan laskeneita voimatasojani hymy korvissa punttaillen. Treenimäärät ovat vielä kuitenkin hyvin maltilliset, niin pitkälle palautuminen ei ole edennyt, että pystyisin päivittäin urheilemaan. Mahani ilmoittaa turpoamalla heti, jos kokonaisrasitus on päässyt nousemaan liian suureksi ja palautumattomuuden huomaan myös siitä, jos kurkunpään limaisuus ja tästä johtuva hengenahdistus ja "kröhiminen" alkavaa nostamaan päätänsä.

Liiallinen kehittymisenhalu aiheuttaa kiireen tulla paremmaksi. Ja kun tämä kiireen tunne yhdistetään uskaltamattomuuteen toimia oman kropan viestien mukaan, ei siitä seuraa hyvää. Sen olen nyt itse käytännössä kokenut. Epätoivon, unelmieni hautaamisen ja epäonnistumisen pelon sijaan olen pyrkinyt kääntämään erehdykseni opeiksi ja epäonnistumiseni mahdollisuuksiksi. Nyt kun jatkan matkaani järkevimmin keinoin ja tasapainoisemmalla otteella eteenpäin, on kehittymiseni reitti avoin. 

Juuri nyt on liian aikaista tehdä tarkkoja suunnitelmia kesälle melonnan suhteen, mutta tulen kilpailemaan ja leireilemään sen verran, kuin fyysisen olotilani puolesta pystyn ja tulevan kesätyön ohella ehdin. Astetta matalemman profiilin kausi tekee varmasti hyvää tällaisen vuoden jälkeen. Jo senkin puolesta etten ehdi treenaamaan niin paljon, kuin haluaisin... ;)

Retkiluistelua, rauhallisia aamupalahetkiä ilman kouluun kiirehtimistä ja ulkoilua talvisissa maisemissa.

Kollaasin tekstit kertokoot kaiken oleellisen- lukion loppusuora meneillään.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti