maanantai 25. joulukuuta 2017

Update

Mun elämässä on tapahtunut tän syksyn aikana isoja juttuja, joten blogin päivittely on jäänyt harmittavan vähäiselle. Ajatuksissa on ollut ihan oman pään sisällä tarpeeksi selviteltävää ilman  niiden jäsentämistä blogitekstin muotoon, mutta nyt tuntuu sopivalta hetkeltä rustailla viimeaikaisia tapahtumia ja fiiliksiä myös tänne. 

Ensinnäkin, neljän kuukauden matka Varalassa tuli päätökseen pari viikkoa ennen joulua. En voi muuta sanoa, kun että aivan mahtava ja opettavainen syksy takana. Silmät kostuneina muistelimme kulunutta kurssia ja sanoimme toisillemme heipat päätösjuhlassa. Vaikka Varalan yhteinen arki ei enää jatkukaan, niin meillä on sovittuna jo parikin yhteistä tapaamista isommalla poppoolla. Ja onneksi moni tästä ihanasta porukasta asuu Tampereella tai lähiseuduilla, niin voimme treffailla useammin ja harjoitella pääsykoelajeja yhdessä kevään mittaan.

Vietimme toisiksi viimeisimmän viikon LOK:in tyyppien kanssa Ylläksen talvisissa maisemissa. Viikko koostui hiihdon tekniikkaharjotteista ja omatoimisista hiihtolenkeistä, hiihtovaelluksesta -25 C:n pakkasessa, laskettelun oppitunneista ja vapaasta laskettelusta, aamupalahetkistä takkatulen äärellä, jokailtaisesta saunomisesta, yhteisistä peli-illoista, hauskanpidosta ja nauramisesta. Unohtumaton viikko mielettömän upeissa Lapin maisemissa.








Kurssin viimeisellä viikolla Varalassa järjestettiin perinteisesti  koko urheiluopiston tanssiaiset. Liikuntavermeet heitettiin hetkeksi sivuun ja päälle vedettiin kauniit iltapuvut. Jälleen kerran hauska ilta, josta itse jouduin kyllä vetäytymään nukkumaan muiden jatkaessa hauskanpitoa. Seuraavana aamuna klo 6.00 pirisevä kello ei antanut armoa, vaan töihin oli lähdettävä. Aloitin kuukauden pestin jouluapulaisena Kangasalan Prismassa, ja työt tosiaan alkoivat jo Varalan viimeisellä viikolla. Kuljin Tampereelta kätevästi nelikymppisellä Kangasalle niihin muutamiin vuoroihin, jotka sattuivat osumaan kurssin kanssa päälletysten. Arki on siis jatkunut töiden merkeissä liikunnanohjausen peruskurssin päätyttyä.






Kulunut syksy on ollut kurssin puolesta yksi elämäni parhaimmista ja ikimuistoisimmista, mutta niin on myös terveyden ja olotilani puolesta. Oon hehkuttanut, miten mahtava yhteishenki meillä oli Varalassa ja kuinka iloinen oon, että osallistuin kurssille. Tästä huolimatta koko syksyä on varjostanut huono yleisvointi. Jatkuvaa väsymystä, pääkipuja, aivojen sumuisuutta ja vatsavaivoja. Näistä merkittävimpänä kuitenkin väsymys, joka on ollut voimakasta, lamaannuttavaakin. Joinain päivinä fiilis on ollut niin käsittämättömän kuollut, etten ole jaksanut yhtään liioittelematta tehdä mitään muuta kuin sängyssä maata. Pään ympärillä on tuntunut näinä päivinä olevan sankka sumuverkko joka ei helpota, vaikka ulkoilisin, urheilisin tai tekisin mitä muuta tahansa.

Tällaista oireilua oli jo oikeastaan kesällä, mutta ei yhtä voimakkaana. Tai tarkemmin katseltuna olen tuntenut oloni huonoksi koko vuoden ajan aina toissa keväästä saakka, jolloin ylikuntokeissi kulminoitui ja aloitin lepojakson. Tilani ei levosta huolimatta ole mennyt tiettyä rajaa paremmaksi näiden 1,5 vuoden aikana. Olen ollut enemmän tai vähemmän hämmentynyt oireilustani koko ajan, koska luulin että levon ja treenin järkevöittäminen, unen lisääminen, ravinnon tasapainoittaminen sekä muun sisällön lisääminen  elämääni olisivat ne avaimet, joilla pääsisin vihdoin takaisin treenikuntoon ja tuntisin itseni ylipäätänsä terveeksi. Kun olo kaikesta tästä huolimatta otti takapakkia alkusyksystä, alkoi mun herätyskellot soida. Eihän mitenkään käy järkeen, että teen kaikkeni palautumisen eteen, mutta silti olotilani vaan huononee!?

Ratkaisujen äärelle pääsimme kehoni hormonitoimintaa seuraavien verikokeiden myötä syyskuussa. Niistä selvisi, että  LH ja FSH hormonien tuotanto on tyrehtynyt lähes kokonaan. Myös kilpirauhasarvot olivat laskusuhdanteessa aikaisempaan verrattuna. LH ja FSH hormonit ovat aivolisäkkeen eritämiä, ja koska verikoetulosten perusteella aivolisäkkeen toiminnassa oli selvä häiriö, niin TAYS:in hormonipoliklinikan lääkäri jatkoi tutkimusta ja lähetti minut pään magneettikuvaan.

Parin viikon päästä otetuissa magneettikuvissa näkyi odotettu löydös: aivolisäkekasvain. Tarkemmin sanottuna kystinen muutos, joka saattaa elää, on hyvälaatuinen eikä vaadi leikkaushoitoa. Kuultuani diagoosin puhelimessa en ollut edes järkyttynyt. Jotain tällaista osasin odottaakin. Google olin nimittäin laulanut kerran jos toisenkin sen hetken jälkeen, kun pääsimme ongelman jyvälle syyskuussa otettujen verikokeiden jälkeen. 

Diagnoosin jälkeen kontrolloiduissa verikoearvoissa ilmeni, että naishormonit olivat kuitenkin  lähteneet taas nousuun. Niitä ei tarvitse siis alkaa korvaamaan lääkityksellä. Ilmeisesti aivolisäkkeen kystinen muutos (lääketieteellisin termein Rathken taskun kysta) on pienentynyt itsestään eli se ei haitaa enää merkittävästi aivolisäkkeen toimintaa. Myös aiemmin syksyllä tutuiksi tulleet pääkivut ovat nyt lähes kokonaan poissa, koska kystinen muutos on pienentynyt itsestään, eikä paina enää ympäröiviä kudoksia. Yleisvointi on nyt about miljoona kertaa parempi, kuin esimerkiksi syyskuussa.

Tähän sairaudenkuvaan kuuluu siis se, että kystinen muutos saattaa muuttaa kokoaan, joten tulevaisuus on vielä hoidon suhteen arvoitus. Voi olla, että patti pienenee olemattomiin eikä aiheuta minulle enää myöhemmällä iällä haittaa. Saattaa myös olla niin, että kasvain päättää kasvaa taas isommaksi ja tänä syksynä tutuksi tulleet oireet tekevät paluun. Toistaiseksi ainakin olotilani on nyt kohenemaan päin, ja se jos joku pistää hymyilemään! Pari viikkoa sitten aloittamani tyroksiinilääkitys on tuonut mukanaan jo joitakin merkkejä paremmasta.  Nyt seurailen oloani, ja lääkitys säädetään pikkuhiljaa kuntoon.





Tuntuu sanoinkuvailemattoman ihanalta, kun epätietoisuus oman terveydentilan suhteen on nyt ohi. Tuntuu myös sanoinkuvailemattoman ihanalta, että olen vihdoin matkalla kohti sitä tervettä, jaksavaa ja hyvinvoivaa Reettaa, joka olen joskus ollut. En muistanutkaan, miten makealta tämä elämä voi maistua, kun arkea ei varjosta jatkuva väysmys ja aivosumu. Pystyn jopa urheilemaan tänä päivänä jonkun verran, ja se on mulle henkilökohtaisesti valtava valopilkku! En ole vielä täysin oireeton, mutta jokainen pieni edistysaskel tuntuu just nyt lottovoitolta. Eiköhän tästä vielä hyvä tule.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti